Etäelämää - uutta normaaliako?

Bloggaaminen on ihan selkeästi jäänyt hieman vähemmälle tänä keväänä. Välillä on sellainen syyllinen olo, että mitäpä minä tässä kertoilemaan kuulumisia, kun ei tapahdu mitään ja ajatukset pyörivät koko ajan koronan ympärillä ja siten myös ikäänkuin "oman navan ympärillä". Lienenköhän oikeassa, että osalle lukijoistakin elämä on satunnaisesti epämääräistä haahuilua ja varovaista toiveajattelua paremmasta huomisesta. Tällä kertaa jotain haja-ajatuksia hetkenä vapun jälkeen.  Onkohan kukaan muu jo täynnä etäelämää?

Elämä on niin etäelämää ainakin enimmäkseen meilläkin. Toki olemme onnekkaita, että yksi lapsi perheineen asuu kaupungissa ja tavattukin on kuten viimeksi vapunaattona yhdessä syötiin perinteisiä vappuherkkuja. Sitä varten tuli viriteltyä ilmapallojakin ja vähän serpentiiniä. Meillä on näiden tapaamisten suhteen sellainen sopimus, että kannetaan tahoillamme vastuuta ja voidaan tavata, kun on tarve. Tavataan siis turvallisuus huomioiden. 

Vapunpäivänä muuten toteutettiin ystäväperheiden kanssa etävapunvietto nettiyhteyksin.  Oltiin ladattu ja kokeiltu etukäteen Teams -ohjelma ja yhteyksien toimivuus.  Jotenkin sai ihan ylimääräistä energiaa siitä, että järjesteltiin ruokailua ja katettiin pöytä iltaa varten. Oli tosi kiva nähdä livenä, kuulla tuttuja ääniä, pohtia asioita ja ikäänkuin olla yhdessä. Se vain jäi puuttumaan, että olisi voinut halata ystäviä lämpimästi pitkästä aikaa. Sekin aika vielä tulee!

Tarvitsin etäyhteyttä kyllä vapunaaton aamuna muutoinkin, kun oli ensimmäinen kokous pitkään aikaan.  Oli kyllä hyvä saada ajatuksia pois pelkistä kotiympyröistä. Ihan tuntui siltä, että melkoinen digiloikka tehtiin tässä taloudessa.

Samalla tavalla kuin pääsiäinen katkaisi tätä koronakevättä, toi vappu mieleisen katkoksen näihin keskenään samanlaisiin viikkoihin ja kohta jo kuukausiin. Otan riemumielin vastaan kaikki juhlapyhät!  

Jo ehdittiin miehen kanssa miettiä sitäkin, että olisi joskus kiva myös kaikkien lasten ja heidän perheiden kanssa pitää yhteinen tapaaminen tällä tavoin. Laitetaan "hautumaan" tämä idea. Siihen saakka käytetään facetimea perheitten kanssa niin kuin on tehty jo pitkään.

Kovin ovat vähäisiä meidän liikkumiset esimerkiksi kaupungilla. Tosin juuri tulevan viikon alussa on käynti lääkärissä ihan vaarattoman luomen poiston takia, mutta sekin tuntuu paljolta. Kaikkea ei voi siirtää jonnekin epämääräiseen tulevaisuuteen, kun vain ei tiedä mitä se on. Sotetaustaisena on hyvä tässäkin yhteydessä todeta, että huolehtikaa jokainen ihan arkisista terveysasioistanne niin kuin siinä entisessä ajassa. Uuteen normaaliin kuuluu sama huolenpito omasta terveydestä kuin ennenkin. 

Onneksi kotona on jo mahdollisuus aloitella pihatöitä ja kukkapenkkien siistimistä. Hurraa sille, että melkein kaikki lumi on kaupungista sulanut. Puutarhalle täytyy päästä ja ostaa myös mökille multapusseja. Olemme muutama vuosi sitten ajaneet alas perunankasvattamisen mökillä. Oli aivan mahdotonta ehtiä hoitamaan perunapenkkejä kaikkien muiden ns kiireiden keskellä, varsinkin kun vielä oltiin töissä. Nyt on pientä toivetta ilmassa, että tänä vuonna kokeiltaisiin vihdoinkin sellaista laatikkoihin kasvattamista. Se lienee ainut mahdollisuus näillä puutarhataidoilla saada jotain kasvamaan. Vielä en lupaa kuvia tulevista viljelyksistä. Hyviä aikeitahan maailmaan mahtuu ;)

Muutenkin me ollaan edelleen paljon mökilläkin ja siellä ollaan niin eristyksissä muista ihmisistä kuin olla ja voi. Onneksi siellä muutoin niin eristetyssä ympäristössä on valokuidut ja kaikki tietoliikenne toimii, joten etäyhteyksissä voidaan sielläkin olla.

Tästä kaikesta tulee mieleen, onko tämä sitä uutta normaalia meilläkin? Olen ilman muuta välillä huolissani siitä, että alan väsyä päivän uutisiin, jotka ovat koko ajan samoja; rajoituksia, rajoitusten purkamista, tilastoja sekä epäselviä tulevaisuusnäkymiä. Minä olen ollut varsinainen uutisfriikki aina, joten onpa outoa, kun ei jaksa kaikkia seurata.

Vaikkakin vähitellen vapautumista rajoituksista tapahtuu, tulevaisuus on jotenkin kummallinen juttu.  Se tärkein, jota toivoisin monien muiden tavoin, ei varmasti toteudu -  siis että pääsisi takaisin entiseen. Miksiköhän kaikki aikaisempi tuntuu niin hyvältä? 

Olisikohan nyt aika olla tyytyväinen siihen mitä on ja hyväksyä se, että tämä kaikki mitä nyt tapahtuu, on aineksia siihen uuteen normaaliin. Uskon vakaasti, että kyllä me itsekin tulevaisuuteen voimme vaikuttaa. Tämän sanon huolimatta siitä, että tuhannet ovat joutuneet mahdottoman tuntuisen elämäntilanteen eteen aivan yllättäen ja tulevaisuus sinänsä voi näyttäytyä äärimmäisen toivottomalta. Toivoa on aina, pahimmallakin hetkellä. Omat ajatuksemme, suhtautumisemme tapahtuneeseen ja tekomme - ne ovat meidän. Ne voivat kantaa ja kannatella tulevaan. 

How about the future? What is the new normal? Is it what we had on 1st May when we were celebrating with friends through computer? Just wondering...