Mrs 60 Something

Nyt on se kaikkein kylmin ja monille luultavasti raastavin jakso vuodesta menossa. Kun pitäisi jaksaa sinnitellä kylmien pakkaspäivien ohi ja aurinko melkeinpä kiusaa ajatusta siitä, että kohta se lämmittää meitä konkreettisesti. Onko siellä ketään muuta, jolle sellaiset -5 astetta on just passeli pakkaslukema? Tuolloin on sellainen ilma, että tietää olevan talvi, mutta selviää oikein hyvin, kun pukee päälleen sellaiset aika tavanomaiset talvivaatteet? Täällä on yksi niistä, joka liputtaa maksimissaan -5 asteen puolesta, siis ihan tavallisena talvena. Ja kuten tiedätte, nyt on ollut niin kovat pakkaset, ainakin täällä meillä Oulun korkeudella, että tuollaiset -5 astetta on ollut usein haave vain. Siispä oi miten ihanaa tulee olemaan, kun mittarilukemat ovat tuollaiset. Sitä ennen pientä puhetta pakkasesta ja piipahduksesta mökille. Pakkasista huolimatta tai ehkä sen ansiosta on ollut muutama aivan mielettömän kaunis aurinkoinen päivä. Eilen lähdin mökille miehen mukaan aika ex tempore ...

Viime viikonloppuna oli sellainen viikonloppu mökillä, jota määritti liikkuminen luonnossa. Toki sään mukaan piti valita aika, jolloin lähti liikkeelle, mutta onneksi sadetta saatiin vain jonkin verran. Aiheena oman luontosuhteen kehittyminen nousi mieleeni ja ajattelin hieman siitä kirjoittaa. Oikeastaan jonkinlainen havahtuminen aivan viime vuosina tapahtuneeseen muutokseen sai minut asiaa pohdiskellen avaamaan. Nimittäin koskaan ei ole liian myöhäistä sille, että tällainenkin asia kehittyy edelleen. Tämän jutun kuvat ovat viime viikonlopulta maanataiaamu mukaan lukien. Luonto on sinänsä ollut lähellä aina lapsuudesta lähtien, koska olen syntynyt maalla ja elänyt lapsuuden ja nuoruuden maaseudulla, vaikkakaan en maatalon tyttö olekaan. Tätä kaupunkilaisuutta on puolestaan kestänyt sellaiset 45 vuotta, joten siinä mielessä miellän itseni ensisijaisesti kaupunkilaiseksi. Vapaa-aikaa on määrittänyt aikuisiässä puolison ja lasten kanssa vuosikymmenet vapaa-ajan paikassamme. Taisi Mikko K...

Suorastaan hämmästyin, kun huomasin miten pitkä aika on kulunut siitä, kun viimeksi olen päivittänyt ajatuksiani täällä blogissa. Onkin aika vaikea sanottaa näin pitkää aikaa ja kuulumisia, mutta yritetään! Kun viimeksi kirjoitin, kesä oli niin aurinkoinen ja lämmin ja olinkin todella kesälomafiiliksissä. Ja niin on nytkin. Aurinko paistaa ja tälle viikolle on luvattu aurinkoa ja sitä hellivää lämpöä. Ja edelleen on aivan mahtava tunnelmoida sitä, että kesä on ja jatkuu nytkin. Luonto muuttuu ja värit hieman haalistuvatkin, ehkä aavistus syksyisistä hetkistä elokuun myötä. Kurkkasin tuota kesäkuun kirjoituksen julkaisuajankohtaa ja niinpä niin, juuri tuona päivänä syntyi meidän kuudes lapsenlapsi. Hän ei ehkä juuri tuolloin jutun julkaisemishetkellä ollut vielä syntynyt, mutta taisin olla kyllä silloin jo jonkinlaisessa "mummoiluhuuruissa".   Juhannuksesta eteenpäin ja varsinkin heinäkuu on meille sellainen perhekuukausi. Ja toden totta jo Juhannuksena sain o...

Tulin jakamaan ajatuksiani tältä ensimmäiseltä varsinaiselta "koronaviikolta". Eikä vain ajatuksia, vaan pitkien kävelylenkkien tuloksia kuvina. Ihan alkuun ajatus, joka on aika usein kantanut vaikeiden ja raskaiden aikojen läpi. Jos on ollut jotain vaikeaa, olen sanonut itselleni; vielä tulee aika, jolloin katsot taaksepäin tätäkin hetkeä ja olet selvinnyt.   Tuo edellä mainitsemani ajatus on jo käynyt mielessäni ja tällä kertaa laajemminkin yhteiskunnan näkökulmasta, kun tiedossa on se, miten raskaita aikoja eletään kaikkialla. Erityisesti ajatukseni ovat nuorissa perheissä, joiden elämä on täysin mullistunut. Lapsiperheiden elämä on muuttunut oikeastaan yhdessä yössä, niin nopeasti tilanteet ovat edenneet. Perheet, joissa lapset ovat nyt kotona, vanhemmista tulee kotiopettajia, edessä on jatkuvaa ruuanlaittorumbaa sekä rajoituksia harrastusten ja lasten leikkien suhteen sekä lisäksi varsinainen etätöiden tekeminen, jos ei ole jo kohdattu lomautuksia. Myötätuntoni ...