Mrs 60 Something

Tämä on juttu pioneista sisällä ja ulkona, maalla ja kaupungissa. Pioni, tuo niin rakastettava kukka on minulle muodostunut vuosien mittaan yhdeksi ihastuttavimmaksi ( ja hei, kuulkaa kerran tai pari melkein vihastuttavimmaksi ja kerron kyllä myöhemmin miksi) kauneuden tuojaksi. Ensin ruusuihin, koska ruusu on, ruusu on...  ja kukkia rakastan ihan kaikenvärisiä, suuria ja pieniä! Vuosia sitten, kun sain ruusuja, minulla oli tapana ne kuivata ja nostaa keittiössä sijaitsevan astiakaapin päälle (sellainen vanha, siniharmaa, samaa sävyä kuin meidän keittiön kaapistomme, ja vähän jonkun mielestä räjähtäneenkin näköinen kaappi). Kun ruusuja oli kertynyt vuosien ajan, ne muodostivat mielestäni ihanan herkän näkymän muuten ehkä hieman värittömässä ympäristössään. Kaappi päätyi sitten yläkertaan vanhojen tutkimusaineistojeni jemmaksi ja vanhat ruusut väistyivät. Sinne yliopistolle terveisiä tässä vaan, että toistakymmentä vuotta on väitöksestä kulunut ja aineistot saavat kohta kyytiä! No...

tiedättehän kaurismäkeläisyyden, johon kuuluvat vaatimattomuus, hiljaiset hetket, kauneus, joka on katsojan silmissä. Se ei ole vain meidän suomalaisten yksinoikeus! Kirjoitin vastikään matkasta Ranskaan ja lupailin palata matkaan uudemman kerran toisissa merkeissä. Enhän tietenkään malta odottaa pitempään, koska kokemukset, joita nyt kuvaan, olivat niin voimakkaita, että yritän edes jotenkin päästää teidän kuvittelemaan niitä. Oivallus, jonka koin, tarkkaan ottaen voi sanoa täsmälleen yhtä aikaa koimme mieheni kanssa, vaatii hieman kerrontaa. Kaikki alkaa vaatimattomasta, mutta siististä ja meille aiemminkin tutuksi tulleesta hotellista ja tapahtuu hotellin aamiaishuoneessa. Valitsemme aamiaispöydän, joka on siinä sopivasti niin, että voin katsoa ulos kadulle päin. Siis käytännössä ei juuri mitään näy, koska ikkunoiden alaosa on peitetty vaalealla koristeteipillä. Huoneen perällä ovat pitkä tiskit, joiden takana seisoo joinakin aamuina yksi, satunnaisesti kaksi nais...

Kävin tuossa ensimmäistä kertaa tälle kevättä kurkkimaan puutarhaa ja jotain pientä sain aikaiseksikin. Kaivoin siis esiin oikein haravankin ja niin saivat kyytiä kukkapenkin kuivuneet kasvien varret muun muassa. Ihan näytti siltä, että jotain vihertää jo näilläkin leveyksillä. Voi, että minä tykkään, kun on jotain sitkeitä kasveja, että emännästään huolimatta vain puskevat talven jälkeen esille. Kun tykkään kaikesta kauniista, niin vain joka kesä jollain ihmeen kaupalla saan pihan - no en sano edes, että säälliseen kuntoon, mutta ilahduttamaan kuitenkin lähipiiriä, ehkä? Viime vuonna syksyn jo lähetessä sain myös pikku A:n apulaiseksi kesken hänen tärkeiden mopoilujen kastelemaan kukkia, tai siis hyljettä :) Tämä lienee parasta siinä, että sinnikkäästi yrittää pitää puutarhaa yllä. Voin jakaa huolenpitoa näiden perheen pienimpienkin kanssa. Nyt vielä tähän aikaan keväästä sama paikka näyttää lohduttomalta, mutta en lannistu en. Se millä saa pihaa sen näköiseksi,...

Onko teille käynyt joskus niin, että huomaat jonkun asian toistuvan tuon tuosta. Jotain samanlaista kuin, että jos olet raskaana, näet yhtäkkiä kaikkialla vain raskaana olevia naisia. Tai, jos yleensä vain johonkin asiaan olet päätynyt, kaikkialla on yhtäkkiä sitä samaa? Minulle kävi niin, kun pääsin todella kauan kaipaamalleni minilomalle. Nähtyäni lentokoneen ikkunasta keltaisena lainehtivia rypsipeltoja (meillä Suomessahan käsittääkseni ainakin rypsipelto on keltainen) muiden eri väristen peltojen keskellä, olisin toki voinut veikata, että nyt on matkan tunnusväri keltainen. Suunnistimme ensin Pariisiin, jonne ajoimme Charles de Gaullen lentokentältä vuokratulla autolla. Onneksi mieheni on ajanut useita kertoja saman matkan ja minä vieressä istunut, joskin vähän väliä mielestäni aiheellisia ajo-ohjeita antaen ja hän on jaksanut tämän kaiken. Niinpä nytkin sinne vain ihan kaupungin keskustaan päästiin varsin sujuvasti (en siis kerro enempää keväästä villiintyneistä mo...