Mrs 60 Something

Tähän aikaan tammikuun lopussa tapahtuu ajatuksissani varmaan aina sama. Se on sellainen kummallinen tunne, että ihan pienistäkin vihjeistä alkaa kuvitella kevään tuloa. Onko siellä ketään muuta, joka jo niin odottaa ensimmäisiä päiviä, jolloin auringon säteet lävistävät maiseman ja hetkellisesti mielikuvat vievät kevään tunnistamiseen? Tällaista täällä jo haaveillaan, kevään tuloa.   Tulppaanit ovat niin paras alku keväälle, varsinkin kun ne saa ystäviltä.   Nimittäin viime viikonloppuna vietettiin rakkaan ystäväperheen kanssa yhteistä iltaa illallisen merkeissä. Ennenkin on juuri tähän aikaan vuodesta istuttu iltaa yhdessä. Oikeastaan silloin, kun he tulivat, vasta tajusi miten pitkä aika on siitä, kun oltiin tavattu näin pariskunnittain. Korona-aika on tehnyt tehtävänsä kuin myös ne kuuluisat "eläkeläisten kiireet". Ja voi miten paljon on ehtinyt kuluneessa vuodessa tapahtua. Vain pieni ajankohtaisin raapaisu asioista ehdittiin jutella. Parasta oli se, että oltiin yhdessä,

On se aika mielenkiintoista, että niin monet meistä päätyivät seuraamaan USA:n presidentin virkaanastujaisia. Katsoitko sinä vallanvaihtoa?  Kuuntelitko presidentti Bidenin puhetta?  Uutisissa kerrottiin juuri, että koskaan aikaisemmin eivät suomalaiset ole kyseistä tapahtumaa seuranneet niin paljon kuin juuri nyt. Niin vai seurasin minäkin. Olisikohan Korona tehnyt senkin, että olemme herkempiä ajattelemaan maailmaa yhtenä kokonaisuutena. Siis, kun katsottiin niin isolla joukolla sitä miten USA:ssa alkoi uusi hallintokausi. Presidenttien virkaanastujaispuheista puheen ollen muistan oikein hyvin varsinkin Barac Obaman ensimmäisen kauden tilaisuuden, sen lempeyden ja tulevaisuuden uskon, joka vallitsi tilaisuudessa. Samanlainen lempeän hetken kokemus tuli tänään, kun kuuntelin netistä virkaanastujaisissa esiintynyttä vaikuttavaa runoilija Amanda Gormania. Uskoa tulevaan 22 -vuotiaan nuoren tavoin. Ihan parasta.                              Uskoa tulevaan nuoren runoilijan tavoin Täällä

Miten tämä vuosi on sinulla käynnistynyt? Oletko luvannut itsellesi mitään tälle vuodelle? Rohkeneekohan muuten sellaista tehdä enää? Menneen, todellisen shokkivuoden, jälkeen on ehkä aavistuksen mielessä sellainen epäusko, että ei kovin suuria tule mieleen luvata itsellekään. Silti tässä kuplassa eläminen tarvitsee jotain pientä haaveilua ja ilman muuta tulevaisuuden uskoa, että jaksaa eteenpäin, kulunutta sanontaa mukaellen (ja totta joka sana tällä hetkellä kaikkialla Suomessa;) ), että eteenpäin kuin eukko lumessa! Lausahdukset sikseen. Ajattelin jakaa tässä kirjoituksessa muutamia hyvinvointipainotteisia asioita, joita rohkenen kaikesta huolimatta itselle lupailla.  Onhan vuoden vaihde aina hyvä hetki hieman suunnata ajatuksia eteenpäin. Kalenterivuosi on kalenterivuosi ja siksi ihan sopiva suunnittelulle myös. Se toinen ajankohtahan on sitten kesän jälkeen, ainakin minulle. Kaksi ajankohtaa vuoden mittaan, jolloin niin mielellään suuntaan ajatuksia tulevaan.  1. Hyvinvointi ja it

Toivottavasti olet saanut viettää joulua ja uuden vuoden vastaanottamista mukavissa merkeissä. Monethan meistä osasivat odottaakin toisenlaista aikaa näihin juhlapyhiin kuin ehkä aikaisempina vuosina on ollut. Kirjoitin viimeksi sellaisia pikaisia kuulumisia siitä miten meillä on tätä poikkeusjoulua viettty. Mainitsinkin, että meillä oli joulun jälkeen tiedossa mahdollisuus olla koolla kahden lapsen perheen kanssa (kaikki lapset eivät voineet olla yhtä aikaa koolla). On kiva tehdä perheelle yhteisesti ruokaa ja viettää sillä tavoin harvinaista aikaa yhdessä. Päädyin tekemään vuosien jälkeen jälkiruuaksi puolukkajäädykettä oikeastaan ikivanhalla (lue: neljäkymmentä vuotta) reseptillä. Resepti on aikanaan julkaistu luultavimmin Kotiliedessä (reseptistä ei näy lehtitietoa, mutta tuohon aikaan luin säännöllisesti Kotiliesi -lehteä) ja se on arkkitehti Panu Kailan ja puolisonsa Kaarina Kailan vakioreseptejä sieltä kaukaisesta ajasta. Jaan reseptin mielellään, koska se on niin hyvä ja mikä p