maanantai 16. lokakuuta 2017

Mrs60something muuttanut uuteen osoitteeseen ET -lehteen

Hei te ihanat lukijani, jotka ette vielä ole havainnut tai saanut tietoonne, että olen siirtynyt uuteen blogiyhteisöön. Löydät minut ja kirjoitukseni nyt ET -lehden blogiyhteisöstä, jossa jatkan blogiani. Teemani ovat entisiä ja olen iloinen, jos siirryt seuraajakseni myös sinne.

Erityisesti ilahdun jos voit ET -lehden sivustolla netissä ilmoittaa itsesi seuraajakseni, sillä se sekä motivoi edelleen kirjoittamaan, myös ehkäpä tuo mukanaan uusiakin seuraajia jutuilleni.

Tämä on kiitos tähänastisesta ja toivomus, että koet iloa seurata blogiani edelleenkin!

maanantai 28. elokuuta 2017

Kesä - muistoja lupiineista laivakoiraan, laivakoirasta lapsosiin

Suomessahan on yleensä :) kolme kesäkuukautta; kesä-, heinä- ja elokuu. Nyt, kun elokuu on ihan lopuillaan, eiköhän ole aika sanoa au revoir kesälle eli tavataan ensi vuonna.

Kesät ovat niin erilaisia vuosittain, ei johdu pelkästään säätilasta, vaan siitä mitä kaikkea kesään mahtuukaan. Onko jotain tapahtumia, perhejuhlia, muita asioita, joita niin kovin odottaa. Tänä vuonna oli niin monenlaista kesän aikana, että kiitolisuutta saa tuntea kaikesta siitä mitä tapahtui.

Tässä muutama ajatus teemalla lupiineista laivakoiraan, laivakoirasta lapsosiin. Aloitan siis lupiineista. Niin paljon kuin niitä moititaankin, ovat ne olleet minulle jotenkin niin sykähdyttävä näky etelämpänä tätä pitkää Suomen maata.
Tänä vuonna lupiinien kukinnan aikaan ajoimme edestakaisin nelostietä Oulusta Helsinkiin ja nyt sitten jaan kuvan tienpenkoista kyseisen pääväylän varrelta. Varsinkin palatessamme kesän ensimmäiseltä Helsingin reissulta, oli niin ikimuistoista, kun tyttärenpoika oli juuri syntynyt ja kiiruhdimme kotiin päin häntä tapaamaan. Tämän lapsen syntymä sattui mainiosti Yhdysvaltain kansallispäivään, jota vietimme yhdessä amerikkalaisten perheystävien kanssa. Päivä ei tule unohtumaan.

Heinäkuuhun mahtui myös yksi aikuisten retki ystäväpariskuntien kanssa Pohjanlahden perukalla Iin alueella olevaan Röytän saareen. Matka oli suunniteltu jo keväällä ja kovasti sitä odotimme. Matkaan lähdimme ystävien veneellä ja juuri sillä hetkellä, kun moottori käynnistyi ja lähdimme rannasta, saimme kaivatun tekstiviestin, jossa saimme tietää, että pojanpoika oli syntynyt Helsingissä. Ei tarvitse mainita, vaikka kumminkin totean, että kyllä tästä matkasta ja kyseisestä päivästä tuli ikimuistoinen myös näistä perhesyistä. Tämä päivä on myös niitä unohtumattomia.

Aikuisten retkeen kuuluu ihan samoja elementtejä kuin mihin muuhunkin retkeilyyn; ulkoilua, saunomista, hyvää ruokaa ja juomaa. Kiitollinen saa olla hyvistä ystävistä ja tällaisista mahdollisuuksista yhdessäoloon. Tämän retken loppuvaiheessa siinä paluumatkaa odotellessa kohtasimme sitten aivan ihastuttavan näyn, kun eräällä veneellä kökötti todellinen laivakoira. Niin hauska muisto kesästä myös tämäkin koirakuva.









Lomalta olen jo palannut töihin, mutta vielä on ollut elokuussa ohjelmassa perhejuhlia ja näitä pienimpiä vauvoja ja isompia jo neljä ja kohta kaksi vuotiaita lastenlapsia olen saanut hoitaa ja hellitellä. On se niin mukavaa siirtyä syksyyn tällaisen kesän jälkeen. Pidemmän postaustauon jälkeen lupailen tässä, että päivityksiä tulee toivoakseni vähintään aiempaan tahtiin. Siihen saakka, nauttikaahan loppukesän tunnelmista! 





keskiviikko 2. elokuuta 2017

Kirjastoon - nyt lastenosastolle

Kyllähän kesälomaani aina yksi kirjastokäynti mahtuu :) Tällä kertaa suuntasinkin Oulun suuren maakuntakirjaston lastenosastolle. No, pääasiassa sellaisissa nostalgisissa tunnelmissa menin, kun mummoilufiiliksissä tuli olo, että piti mennä tarkistamaan löytyykö omaa, lapsuudenaikaista suosikkikirjaa (kirjasarjaa) hyllystä.


Sinne siis suuntasin ja huomasin monta todella ilahduttavaa seikkaa lastenosastolla. Kaikki oli jotenkin niin viehättävää lapset huomioivaa, oli penkit ja pöydät, koristelujakin, jotka luovat viihtyisää lasta huomioivaa olotilaa ja toivoakseni myös saavat lapset kiinnostumaan kirjoista ja lukemisesta.

Mitä siis hain? Hain hipsuvarvasta ja nököhammasta, joista en luonnollisestikaan muuta muistanut kuin auttavasti että tuon nimisiä hiirulaisia oli seikkailussa mukana. En ollut edes googlettanut etukäteen, kun olin niin tohkeissani siitä, että kirjastossa kaikki selviää. Ja selvisihän se, että kyseinen kirjasarja löytyi varastosta. Kuten siis arvelinkin, ei enää kuulu nykylasten kirjoihin, mutta aivan erinomaisen palvelun myötä sain kaikki kirjat luettavakseni. Istahdin siinä hetkeksi lasten tuolille ja otin oheisia kuvia siinä odotellessa.



Kirjat olivat tosiaan niin pienikokoisia kuin muistelinkin. Kirjailijakin selvisi ja oli ilahduttavasti suomalainen Helmi Krohn, joka oli myös suomentaja, kirjallisuuskriitikko jne.





Muistan niin mahdottoman hyvin sen, kun kävin koulun alettua ja lukemaan opittuani ihan itse kodin läheisessä kirjastossa, joka sijaitsi vanhan huvilamallisen (vieläkin rakennus löytyy Nurmosta, lapsuuden syntymä- ja kotipaikkakunnalta) rakennuksen toisessa päässä apteekin yläpuolella toisessa kerroksessa. Jotenkin muistan, että olisin toisinaan istahtanut sinne lasten kirjahyllyn eteen ahnehtimaan ne ensimmäiset lukuhetket ennen kuin sitten lainasin kirjat mukaani. Nämä kyseiset kirjat sisältävät näin aikuisen mukaan todella nopeasti luettavia kertomuksia. Niin luin minäkin jonkin kertomuksen tällä kertaa siinä kirjaston lasten tuolilla istuen kymmenessä minuutissa (max).

Luettuani nyt yhden näistä kirjoista ja selailtuani muita, palautin ne kaikki samanaikaisesti jonkinlaista sekä mielihyvää että haikeutta tuntien. Tuli niin mieleen, että joka aikakaudella on omat kirjansa myös lapsille. Nämä olivat omia muistojani ajalta, jolloin siirryin kohtalaisen aktiiviseksi kirjojen lukijaksi.
Tämän kirjastoreissun pohjalta odotan kovasti niitä päiviä, jolloin voin viedä rakkaita lastenlapsia myös kirjastoihin. Juu ja ihan varmasti luetaan silloin niitä kirjoja, jotka kuuluvat tähän aikaan :)

Mutta luinko siis mitään tänä kesänä? Viime vuonnahan aloitin blogikirjoitukseet nimenomaan kirjastokäynnistä ja kesäisistä lukukokemuksista. Kauniiksi lopuksi tälle jutulle se, että tämän kesän kirjojen lukukokemukset olivat varsin ailahtelevaisia Enni Mustosen Ruokarouvan tyttärestä ja Paul Coelhon Alkemistista Virpi Hämeen-Anttilan Koston kukkiin ja Henning Manckelin Ruotsalaisiin saappaisiin. Ihan oikeasti siirryin dekkareiden pariin minäkin ja jo oli aikakin sanoisin! Nyt vain kohti syksyn ja talven lukuhetkiä.



sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Hernekeitto -todellista slow foodia



Hernekeittohan on varsinainen klassikko ruuaksi! Kaikkihan me olemme hernekeittopurkin avanneet ja voilà saaneet hyvää ruokaa ja nopeasti. Liikun nyt hieman tulenaralla alueella, sillä varmastikin jokainen tietää syöneensä joskus sellaista hernekeittoa, jota parempaa ei kukaan tee. Enkä siis minäkään kilvoitteluun tällä saralla lähde, mutta tässä kuitenkin juttua hernekeiton tekemisestä ja makuasioistahan ei voi kiistelläkään. Lähdetään liikkeelle näistä maisemista.




Tämän kesän lomapäiviin mahtui lyhyt piipahdus siskon ja miehensä luona lounaissuomalaisten viljapeltojen keskellä. Heiltä sain mukaani pussillisen omilla pelloillaan kasvatettuja herneitä. Kun on kesä ja hieman eri lailla on tuota aikaa myös ruuan laittoon (Älkääkä nyt pahastuko tavastani kirjoittaa ruuasta ruosta sijasta, tuo taivutus- ja sanamuoto kun sopii suuhuni ja kirjoittamiseen paremmin. Pitäähän sitä ihmisellä jotain oikeuksia olla äidinkielen suhteen), päädyin topakasti heti kotiin palattua tekemään saaduista herneistä keittoa.

Keiton tekeminen tuollaisista kuivista herneistä tarkoittaa sitä, että herneet laitetaan ensin yön yli likoamaan. No, voihan ne laittaa aamullakin likoamaan mutta ainakin kymmenen tuntia tarvitaan siihen. Kun olin tehnyt jo aiemmin päivällä "henkisen" päätöksen ryhtyä tähän keittohommaan, tulihan siinä mieleen, että keitossahan sopisi olla jotain lihaa. Niinpä menin pakasteita tutkimaan ja kuinka ollakaan löysin paketin koillismaalaista poron potkaa. Se paketti sitten nostettiin sulamaan ihan siihen auringonpaisteeseen. Laskin mielessäni, että jos sen ehdin päivän mittaan sulattaa, voin jo illalla keittää lihankin valmiiksi. Näin myös toteutui tämä osa ruuan valmistuksesta ihan aikataulussa. Tuli sitten hyödynnettyä kesän harvinaista aurinkoista ilmaa tälläkin tavalla.

Olin siis päässyt sekä slow foodin että jonkinlaisen lounaissuomalais - koillismaalaisen fuusioruuan laiton makuun. Hetken pohdin, että noinkohan tästä jotain tulee. Tässähän sopii jo heittää, että "rohkea tämänkin rokan syö". 

Ohje tässä, 3-4 hengelle:
- laita kattilaan pari desilitraa kuivia herneitä ja litra (reilu) vettä ja anna liota yön yli.
- seuraavana päivänä kuumenna herneet liotusvedessä kiehuvaksi ja kerää veden pinnalta mahdollinen vaahto ja herneen kuoret. Nostelin itse reikäkauhalla siitä keittoveden pinnasta, eikä ollut käytännössä vaahtoa eikä kuoria juuri lainkaan. Keitä herneitä tunti kevyesti poreilevassa vedessä.
- tunnin kuluttua lisää liha keittoon (keittoani varten siis olin irrotellut edellisenä iltana keittämäni lihan luista ja pilkkonut pieniksi paloiksi). Lihaa voi olla 300-500 grammaa. Lisää myös suolaa 1,5 teelusikallista ja pilko mukaan 1-2 sipulia.
- keitä vielä toinen tunti, jonka jälkeen tarkista makua, siis onko sopivasti suolaa. Minä en muita mausteita lisäillyt, mutta jotkut haluavat lisätä meiramia ja pippuria. Sitten seuraavalla kerralla minäkin lisään.
- huomasin myös, että kahden tunnin keittämisen jälkeen piti hieman miettiä onko sopivan paksua ja taisin hieman lisätä vettä.


Sitten ei, kun syömään. Toivon, että tällä tavalla voit onnistua. Lihaahan ei hernekeittoon välttämättä tarvita ja hyvää on kasvisruokanakin. Tiedän kyllä, että harvoin on pakasteessa poron tai hirvenlihaa ja kaupasta voisi ostaa jotain rasvaisempaakin lihaa, jos sitä haluaa joukkoon keitellä ja ihan sikanautasäilykekin tekee mukavan ruokaisan vaikutuksen keitossa myös. Kuten huomaat, tuli tehtyä raparperikiisseliä jälkiruuaksi. Kovin on samanlaiset nätit värit keitossa ja kiisselissä. Joten bon appétit, sanoisi ranskalainen tähän!

 
 
 

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Raparperia perinteiseen tapaan

Tällaisena kesänä, kun kaikki kasvu poikkeaa edellisvuosista kovin paljon, on voinut vain hämmästellä sitä miten myöhään ainakin täällä Oulun korkeudella mahtavatkaan marjat kypsyä. Olinkin suorastaan ilahtunut pari viikkoa sitten, kun maalla käydessä pääsin poimimaan ensimmäisiä raparpereita, että piti ihan ikuistaa kuviin koko prosessia maasta pöytään herkuteltavaksi.


Koska käynnit maalle ovat ainakin tänä kesänä milloin sattuu eikä välttämättä ole yhtään pitempiaikaista pysähdystä, on vain hyvä, että emme ole tänä(kään) vuonna laittaneet kasvamaan mitään, joka vaatisi huolenpitoa. Raparperit, marjat ja sienet kasvavat omia aikojaan ja jos kohdalle sattuu käynti, sitten vain niitä keräämään.



Piirakaksi halusin tehdä sellaista, jossa olisi murutaikinaa päällä. Niinpä etsin reseptejä perinteiseen tapaan googlesta ja löysinkin mieleisen mehevän raparperipiirakan reseptin maku.fi -sivustolta. Jos sen sieltä etsit, tiedoksi vain, että käytin piimän tilalta maustamatonta jugurttia, koska sitä löytyy meidän jääkaapista lähes takuuvarmasti. Piimää olisinkin ostanut, jos aikomuksenani olisi ollut tehdä kampanisuja, joihin myös tarvitaan piimää. Joku toinen kerta on niiden vuoro - ja niitä muuten opin äidin reseptin mukaan tekemään!





 Raparperipiirakkaan lisäsin vielä mansikoita pakasteesta. Ei mielestäni makua hirveästi muuttanut.  Reseptistä tuli niin iso annos, että pakasteeseen meni aika monta palaa. Tällä reissulla, kun juttua kirjoitan, kerään vielä vähän raparpereita, koska kuten mainitsin, että kasvu on myöhässä ja vieläkin on jokunen varsi kasvanut. Niistähän voi sitten tehdä "heinävelliä", jolla nimellä lapsuudessani raparperikiisseliä kutsuttiin.


Luultavimmin lomailen hetken aikaa myös tästä bloggaamisesta, joten oikein mukavaa ja makoisaa kesää kaikille!

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Kesän valo ja nukkuminen

suomalaisuuteen kuuluu valo ihan vain syystä, että suuren osan vuotta emme saa riittävästi valoa useimpien mielestä ja tämän ihanan kesäkauden valoa tulvii ylenpalttisesti suorastaan yötä päivää! Tunnustan auliisti, että olen juuri niitä, jotka ehkä jollain käsittämättömällä tavalla kokevat elävänsä ikäänkuin väärässä ympäristössä suhteessa valoon. Joidenkin suhteellisen huonosti nukuttujen öiden jälkeen tätäkin tulee helposti mietittyä tällaiseltakin kannalta. Toinen tietty on se, että miettii liittyykö tämä iän karttumiseen. Huom! vältän näköjään puhumista ikääntymisestä?

Täytyy varmaan tarkentaa. Elokuulla syntyneenä rakastan juuri tuota täydellistä ajankohtaa, jolloin päivällä on valoa ja illalla sitten jossain vaiheessa tulee hämärää. On myös vain mukavaa, kun saa hieman lisätä mukavasti vaatettakin ja nuoruusmuistona nousee mieliin joku Love story elokuvan tunnelma, jossa naisella oli päällä ruudullinen hame, paitapusero ja kirjat sidottuna vyöllä toisiinsa. Syksyn edetessä käy minulle kuten monelle muulle, että ei ihan ole helppo löytää positiiisuutta marraskuun harmaudesta. Kovasti on sen suhteen tehtävää. Entä sitten, arvelen jonkun teistä jo miettivän.

Toisekseen perisuomalaisesti rakastan kevään ja kesän tuloa, sitä että saa keventää vaatteita, kaivaa tennarit esiin ja nauttia auringon valosta ja lämmöstä... myös satunnaisesti toki yöttömistä öistä. Sitten tulee se kuuluisa Mutta!

Kaupungista ja kotimme makuuhuoneesta piti tosiasiassa kirjoittaman. Huone on pohjoisen puolella, aavistuksen koilliseen, jolloin aamuyön ensimmäiset säteet pujahtavat huoneeseen laskosverhon ja sen eteen vetämieni sivuverhojen läpi ja sitten herättävät minut. Nyt ymmärrätte ehkä paremmin mistä puhun. Pahimmillaan yö jää aika lyhyeksi auringon paistaessa läpi yön. Varsinkin, kun aamulla täytyy lähteä töihin. Minulle sopisi vallan mainiosti että yöt olisivat näin kesäaikaan pilvisiä! Hah, mikä toive. Toinen vaihtoehto ja varmasti helpompi ja luomakunnalle sopivampi vaihtoehto on sitten se, että lähden hankkimaan pimennysverhon tai -kaihtimet. Niitä kuulemma löytyy ihan vain Jyskist tai Hemtexistä.

Tähän lopuksi kuvina muuten aivan käsittämättömän hienoa illan valoa, joka täytyy sanoa yllätti minut täydellisesti tässä erään ihanan kauniin ja aurinkoisen päivän päätteeksi, kun olin menossa nukkumaan. Silloin tuntui suurelta vääryydeltä vetää verhot ikkunan eteen.


 
 
 
 
 
 

 
 

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Valintoja, elämä on...

Juuri nyt on sellainen huojentunut olo, joka johtuu niin monista ihanista syistä.


Kuten olen lupaillut, kirjoitan juttuja niin sisustuksesta, puutarhasta, ruuasta, mutta myös jotain liittyen elämän ihan tavallisiin tai erityisimpiinkin asioihin, isoja ja pieniä juttuja. Onhan tämä blogin kirjoittaminen aivan ihanaa, vaikka haastavaakin, kun haluaa ilahduttaa lukijoitaan. Kiitos, että olette mukana! Kirjoittaminen lähtee kuitenkin ensisijaisesti aivan omasta itsestä, elämäntilanteesta ja halusta kertoa pikkutarinoita joillakin kuvilla täydennettynä.


Nyt, kun kevät on taittumassa oikeasti kesäksi täällä Oulun korkeudellakin, huomaan, että onpas ollut ja edessä toki myös on, monenlaisia valintoja. On tullut valittua verhoja ja kun ne olen saanut paikoilleen, kerron mielellään. Edessä on valintoja puutarhakasvien ja kukkien suhteen. Juuri kävin vasta sen ihan ensimmäisen kerran kurkistamassa puutarhakauppaan. Oli sellaista varovaista tarkastelua enkä pystynyt lainkaan vielä ratkaisemaan minkälaisia ruukkuja hankin ulkokukille. Kukkia en vielä edes ajatellut. Tarvitaan uusia ja uusia käyntejä puutarhoille. Päädyn varmaankin sellaiseen sinisten orvokkien ja lumikellojen asetelmaan, kuten monet vuodet aiemminkin, mutta ainakin on kiva kuvitella mitä kaikkea on olemassa ja vain kulkea ihastelemassa kukkia.

Ne tärkeimmät valinnat ovat tänä keväänä kuitenkin liittyneet ensi vuoden vaihteeseen, jolloin on edessä aika mitata sitä mihin lisääntyvää vapaa-aikaa käytän. Olen saanut olla siinä mielessä onnekas, että työtä on ollut ja olen saanut tehdä todella monipuolisen työuran. Nyt vain on ollut käsillä se ajankohta, että olen voinut yksinkertaisesti vain päättää sen, mitä teen ensi vuoden vaihteen jälkeen. Sitä en olisi etukäteen uskonut kuinka  lujille todellisuudessa otti päättää sitten oikeasti ja lopullisesti, että täysiaikainen työnteko on osaltani ohi. Voi toki olla, että työelämä on takana ihan kokonaisuutenakin.

Motiivina päätökselle oli tosissaan se, että tällaisena perusterveenä (toistaiseksi), on aivan mahtava ajatella sitä, että vain käyttää enemmän aikaa elämän rakkaimpaan osa-alueeseen eli olemaan mumma, mummo, mummi, ihan mikä nimitys vain käy.

Minä en olisi minä, jos en lisäksi tekisi ihan mielellään monenlaisia muitakin itseäkin ilahduttavia asioita, johon kategoriaan kuuluvat nämä blogikirjoitukset. Sitten, kyllä vain, jonkinlainen työnteko liittyen oman ammatillisen osaamisen hyödyntämiseen, on myös mahdollista, vaan ei välttämätöntä. Tosiaankin valintoja, elämä on. Tärkeysjärjestys on tämä ja siitä olen kiitollinen, että näin voi olla.