Puutarhani mun...
Kävin tuossa ensimmäistä kertaa tälle kevättä kurkkimaan puutarhaa ja jotain pientä sain aikaiseksikin. Kaivoin siis esiin oikein haravankin ja niin saivat kyytiä kukkapenkin kuivuneet kasvien varret muun muassa. Ihan näytti siltä, että jotain vihertää jo näilläkin leveyksillä. Voi, että minä tykkään, kun on jotain sitkeitä kasveja, että emännästään huolimatta vain puskevat talven jälkeen esille.
Kun tykkään kaikesta kauniista, niin vain joka kesä jollain ihmeen kaupalla saan pihan - no en sano edes, että säälliseen kuntoon, mutta ilahduttamaan kuitenkin lähipiiriä, ehkä? Viime vuonna syksyn jo lähetessä sain myös pikku A:n apulaiseksi kesken hänen tärkeiden mopoilujen kastelemaan kukkia, tai siis hyljettä :) Tämä lienee parasta siinä, että sinnikkäästi yrittää pitää puutarhaa yllä. Voin jakaa huolenpitoa näiden perheen pienimpienkin kanssa.
Nyt vielä tähän aikaan keväästä sama paikka näyttää lohduttomalta, mutta en lannistu en.
Se millä saa pihaa sen näköiseksi, että on oltu puutarhahommissa, on tuo haravointi. Tehokasta eikö vain! Tähän haravointihetkeen sempramäntyjen ja pikkukuusen juurella liittyy syy siihen, miksi päädyin teille tätä puutarhajuttua kirjoittamaan. Tekisi mieli kirjoittaa puu tarha -juttua, sillä asia liittyy tosiasiassa puihin lapsuuteni kansakoulun pihapiirissä ja erityisesti maasta kumpuileviin runkoihin. Selitän tarkemmin.
Mitä vanhemmaksi olen tullut sen useammin, varsinkin kesällä, tuntuu tuo tietty paikka omassa pihassamme jotenkin liikuttavan läheiseltä. Tällaiseksi tuo kohta pihassa on tullut vasta viime vuosina. Olemme asuneet samassa talossa tänä vuonna jo 35 vuotta!!! (Yksi vuosi asuttiin muualla ison remontin alta pois, mutta siitäkin alkaa olla 30 vuotta.) Mihin tuo kaikki aika on mennytkään?
Selitys tähän liikutuksen ja tuttuuden kokemukseen liittyen puihin ja juurakoihin tulee tässä. Silloin alle kymmenen vuoden ikäisenä siellä eteläpohjalaisen syntymäkuntani kansakoulun vieressä oli mäntyjen muodostama ikään kuin kehä, jonka keskellä oli avoin pieni alue, jossa saattoi niiden puiden katveessa seisoskella. Minä niin tykkäsin siitä paikasta. Ruskeat rungot, jotka jatkoivat matkaansa maassa hieman kumpuillen esiin, vain hieman sammalta, pudonneita käpyjä ja neulasia niiden lomassa, ne jäivät syvälle sisimpääni kauniina yksityiskohtana.
Toinen muuten aivan käsittämätön jonkinlainen kaipuu on minulla aina ollut siihen, että saisi asua sellaisessa kivisessä omakotitalossa, jossa pinta on sellaista muuratun tuntuista, siis talo, jossa olisi rapattu pinta. Talossa olisi tietysti puutarha ehkä enemmän havupainotteinen, ei ihan japanilainen kuitenkaan. Jotain vähän erilaista, tunnelmallista. Ehkä sielläkin olisi tuollaisia kohtia, jossa havukasvien juurakot hieman pääsevät sammaleen joukosta kumpuilemaan. aaah...
Sellaisen ihastuttavan talon muistan joskus nähneeni ensimmäisen kerran aivan hirveän kauan aikaa sitten nuorena opiskelijatyttönä, uskokaa tai älkää Kokkolassa lähellä Neristania, heidän ihanaa vanhaa kaupunginosaansa. Ja kaiken huipuksi tykkään jostain selittämättömästä syystä kyseisestä kaupungista, kun olen siellä myöhemmin käynyt useinkin työn merkeissä. No, meillä ei ole kyllä tiedossa ihan minkäänlaista syytä muuttaa täältä Kokkolaan, eikä ehkä rapattuun kivitaloonkaan. No, tämä asumisen pohdinta on ihan toisen jutun arvoinen seikka, palaan siihen ehkä joskus myöhemmin.
Tiedoksi vaan, että jatkuva voivottelu siitä, että kevättä eikä kesääkään näytä tulevan, sai omalta osaltani pisteen tänä viikonloppuna. Ulkonahan on kevät, joka muuten oli aivan tosissaan tunnistettavissa tuossa eräänä iltana vakiolenkilläni Oulujokivarressa. Joki kimmelsi niin kauniisti. Siitähän ei muuta voi päätellä kuin, että on kevättä ilmassa. Toivottavasti niin on teilläkin jotain omia ilon aiheita, jotka virkistävät ja antavat hyvää mieltä, vaikka kivoja muistikuvia jostain menneisyydestä.
Kun tykkään kaikesta kauniista, niin vain joka kesä jollain ihmeen kaupalla saan pihan - no en sano edes, että säälliseen kuntoon, mutta ilahduttamaan kuitenkin lähipiiriä, ehkä? Viime vuonna syksyn jo lähetessä sain myös pikku A:n apulaiseksi kesken hänen tärkeiden mopoilujen kastelemaan kukkia, tai siis hyljettä :) Tämä lienee parasta siinä, että sinnikkäästi yrittää pitää puutarhaa yllä. Voin jakaa huolenpitoa näiden perheen pienimpienkin kanssa.
Nyt vielä tähän aikaan keväästä sama paikka näyttää lohduttomalta, mutta en lannistu en.
Se millä saa pihaa sen näköiseksi, että on oltu puutarhahommissa, on tuo haravointi. Tehokasta eikö vain! Tähän haravointihetkeen sempramäntyjen ja pikkukuusen juurella liittyy syy siihen, miksi päädyin teille tätä puutarhajuttua kirjoittamaan. Tekisi mieli kirjoittaa puu tarha -juttua, sillä asia liittyy tosiasiassa puihin lapsuuteni kansakoulun pihapiirissä ja erityisesti maasta kumpuileviin runkoihin. Selitän tarkemmin.
Mitä vanhemmaksi olen tullut sen useammin, varsinkin kesällä, tuntuu tuo tietty paikka omassa pihassamme jotenkin liikuttavan läheiseltä. Tällaiseksi tuo kohta pihassa on tullut vasta viime vuosina. Olemme asuneet samassa talossa tänä vuonna jo 35 vuotta!!! (Yksi vuosi asuttiin muualla ison remontin alta pois, mutta siitäkin alkaa olla 30 vuotta.) Mihin tuo kaikki aika on mennytkään?
Selitys tähän liikutuksen ja tuttuuden kokemukseen liittyen puihin ja juurakoihin tulee tässä. Silloin alle kymmenen vuoden ikäisenä siellä eteläpohjalaisen syntymäkuntani kansakoulun vieressä oli mäntyjen muodostama ikään kuin kehä, jonka keskellä oli avoin pieni alue, jossa saattoi niiden puiden katveessa seisoskella. Minä niin tykkäsin siitä paikasta. Ruskeat rungot, jotka jatkoivat matkaansa maassa hieman kumpuillen esiin, vain hieman sammalta, pudonneita käpyjä ja neulasia niiden lomassa, ne jäivät syvälle sisimpääni kauniina yksityiskohtana.
Toinen muuten aivan käsittämätön jonkinlainen kaipuu on minulla aina ollut siihen, että saisi asua sellaisessa kivisessä omakotitalossa, jossa pinta on sellaista muuratun tuntuista, siis talo, jossa olisi rapattu pinta. Talossa olisi tietysti puutarha ehkä enemmän havupainotteinen, ei ihan japanilainen kuitenkaan. Jotain vähän erilaista, tunnelmallista. Ehkä sielläkin olisi tuollaisia kohtia, jossa havukasvien juurakot hieman pääsevät sammaleen joukosta kumpuilemaan. aaah...
Sellaisen ihastuttavan talon muistan joskus nähneeni ensimmäisen kerran aivan hirveän kauan aikaa sitten nuorena opiskelijatyttönä, uskokaa tai älkää Kokkolassa lähellä Neristania, heidän ihanaa vanhaa kaupunginosaansa. Ja kaiken huipuksi tykkään jostain selittämättömästä syystä kyseisestä kaupungista, kun olen siellä myöhemmin käynyt useinkin työn merkeissä. No, meillä ei ole kyllä tiedossa ihan minkäänlaista syytä muuttaa täältä Kokkolaan, eikä ehkä rapattuun kivitaloonkaan. No, tämä asumisen pohdinta on ihan toisen jutun arvoinen seikka, palaan siihen ehkä joskus myöhemmin.
Tiedoksi vaan, että jatkuva voivottelu siitä, että kevättä eikä kesääkään näytä tulevan, sai omalta osaltani pisteen tänä viikonloppuna. Ulkonahan on kevät, joka muuten oli aivan tosissaan tunnistettavissa tuossa eräänä iltana vakiolenkilläni Oulujokivarressa. Joki kimmelsi niin kauniisti. Siitähän ei muuta voi päätellä kuin, että on kevättä ilmassa. Toivottavasti niin on teilläkin jotain omia ilon aiheita, jotka virkistävät ja antavat hyvää mieltä, vaikka kivoja muistikuvia jostain menneisyydestä.
Kommentit
Lähetä kommentti