Pioni on, pioni on, pioni...
Tämä on juttu pioneista sisällä ja ulkona, maalla ja kaupungissa. Pioni, tuo niin rakastettava kukka on minulle muodostunut vuosien mittaan yhdeksi ihastuttavimmaksi ( ja hei, kuulkaa kerran tai pari melkein vihastuttavimmaksi ja kerron kyllä myöhemmin miksi) kauneuden tuojaksi.
Ensin ruusuihin, koska ruusu on, ruusu on... ja kukkia rakastan ihan kaikenvärisiä, suuria ja pieniä! Vuosia sitten, kun sain ruusuja, minulla oli tapana ne kuivata ja nostaa keittiössä sijaitsevan astiakaapin päälle (sellainen vanha, siniharmaa, samaa sävyä kuin meidän keittiön kaapistomme, ja vähän jonkun mielestä räjähtäneenkin näköinen kaappi). Kun ruusuja oli kertynyt vuosien ajan, ne muodostivat mielestäni ihanan herkän näkymän muuten ehkä hieman värittömässä ympäristössään. Kaappi päätyi sitten yläkertaan vanhojen tutkimusaineistojeni jemmaksi ja vanhat ruusut väistyivät. Sinne yliopistolle terveisiä tässä vaan, että toistakymmentä vuotta on väitöksestä kulunut ja aineistot saavat kohta kyytiä! No tuon ihanan henkilökohtaisen ikuisen opiskelijan elämän päätöksen muistona väitöskaronkan jälkeen kaappi kantoi yllään vuosia ne tuon päivän muistoksi saamani ihanat ruusut. Niin tämän jutun kukkiahan ei voi kuivata kaapin päälle, niistä on nautittava täysillä silloin, kun on niiden aika. Ja tuo vanha kaappikin joutaa kohta uuteen käyttöön.
Takaisin siis pioneihin, joita myös verrataan ruusuihin. Ne saavat minut runolliseksi, kun niitä näen tai saan. Viikko sitten äitienpäivänä sain pioneja sekä puolisolta että tyttäreltä. Harmillisesti en hoksannut kuvata tuoreeltaan sitä kaunista valkoisen huikean suuren pionin ja ympärillä olevien muiden kukkien muodostamaa kimppua, mutta tässä kuvia uhkean punaisesta saadusta ihanuudesta, jonka kuvasin. Huomaatte varmaan, että nyt on käytössä toinen vanha kaappi kuin tuossa aiemmin kerroin.
Pionit aloittavat minulle mielessäni kesän. Kesään on kuulunut samalla, kun seuraan minkä tahansa ihanan kukkasen heräämistä joko kaupunkipuutarhassa tai maalla, erityinen jännittäminen siitä selviävätkö maalla samalla paikalla vuosikymmeniä kasvaneet pionit täyteen loistoonsa sellaiseen aikaan, että kesäloman aikan satumme juuri oikeaan aikaan paikalle ne näkemään ja myös pelastamaan maljakoihin. Emme siis vietä lomaamme yhtäjaksoisesti maalla, mutta toki usein aikaa siellä vietämmekin. Erittäin usein olen joutunut harmistumaan ja itselleni vihastumaankin, kun ajoitus ei ole ollutkaan oikea. Aivan täydellinen ajoitus sattui viimeinkin viime kesälle, kun tulimme paikalle mahdottoman sateen jälkeen ja pääsin pelastamaan aivan täydelliset pionit.
Vaikka saankin nauttia tällaisesta pionien ihanuudesta maalla, kun ajoitus kohdalleen sattuu, oli se ihan ensimmäinen kerta, kun itse kasvattamani pionit puhkesivat kotipihalla kukkaan joitakin vuosia siten, minulle erityisen mieleenpainuva. Että minäkin onnistun kukkien kasvatuksessa ihan alusta pitäen.
Lopuksi täytyy paljastaa, että pidän maalla aina yhdessä maljakossa tekokukkakimppua. Ennen joulua asetan siihen amarylliksen ja juuri vaihdoin toisen vakiokukkakimpun, pionit. Siis, kuinkas muuten.
Ensin ruusuihin, koska ruusu on, ruusu on... ja kukkia rakastan ihan kaikenvärisiä, suuria ja pieniä! Vuosia sitten, kun sain ruusuja, minulla oli tapana ne kuivata ja nostaa keittiössä sijaitsevan astiakaapin päälle (sellainen vanha, siniharmaa, samaa sävyä kuin meidän keittiön kaapistomme, ja vähän jonkun mielestä räjähtäneenkin näköinen kaappi). Kun ruusuja oli kertynyt vuosien ajan, ne muodostivat mielestäni ihanan herkän näkymän muuten ehkä hieman värittömässä ympäristössään. Kaappi päätyi sitten yläkertaan vanhojen tutkimusaineistojeni jemmaksi ja vanhat ruusut väistyivät. Sinne yliopistolle terveisiä tässä vaan, että toistakymmentä vuotta on väitöksestä kulunut ja aineistot saavat kohta kyytiä! No tuon ihanan henkilökohtaisen ikuisen opiskelijan elämän päätöksen muistona väitöskaronkan jälkeen kaappi kantoi yllään vuosia ne tuon päivän muistoksi saamani ihanat ruusut. Niin tämän jutun kukkiahan ei voi kuivata kaapin päälle, niistä on nautittava täysillä silloin, kun on niiden aika. Ja tuo vanha kaappikin joutaa kohta uuteen käyttöön.
Takaisin siis pioneihin, joita myös verrataan ruusuihin. Ne saavat minut runolliseksi, kun niitä näen tai saan. Viikko sitten äitienpäivänä sain pioneja sekä puolisolta että tyttäreltä. Harmillisesti en hoksannut kuvata tuoreeltaan sitä kaunista valkoisen huikean suuren pionin ja ympärillä olevien muiden kukkien muodostamaa kimppua, mutta tässä kuvia uhkean punaisesta saadusta ihanuudesta, jonka kuvasin. Huomaatte varmaan, että nyt on käytössä toinen vanha kaappi kuin tuossa aiemmin kerroin.
Pionit aloittavat minulle mielessäni kesän. Kesään on kuulunut samalla, kun seuraan minkä tahansa ihanan kukkasen heräämistä joko kaupunkipuutarhassa tai maalla, erityinen jännittäminen siitä selviävätkö maalla samalla paikalla vuosikymmeniä kasvaneet pionit täyteen loistoonsa sellaiseen aikaan, että kesäloman aikan satumme juuri oikeaan aikaan paikalle ne näkemään ja myös pelastamaan maljakoihin. Emme siis vietä lomaamme yhtäjaksoisesti maalla, mutta toki usein aikaa siellä vietämmekin. Erittäin usein olen joutunut harmistumaan ja itselleni vihastumaankin, kun ajoitus ei ole ollutkaan oikea. Aivan täydellinen ajoitus sattui viimeinkin viime kesälle, kun tulimme paikalle mahdottoman sateen jälkeen ja pääsin pelastamaan aivan täydelliset pionit.
Vaikka saankin nauttia tällaisesta pionien ihanuudesta maalla, kun ajoitus kohdalleen sattuu, oli se ihan ensimmäinen kerta, kun itse kasvattamani pionit puhkesivat kotipihalla kukkaan joitakin vuosia siten, minulle erityisen mieleenpainuva. Että minäkin onnistun kukkien kasvatuksessa ihan alusta pitäen.
Lopuksi täytyy paljastaa, että pidän maalla aina yhdessä maljakossa tekokukkakimppua. Ennen joulua asetan siihen amarylliksen ja juuri vaihdoin toisen vakiokukkakimpun, pionit. Siis, kuinkas muuten.
Kommentit
Lähetä kommentti