Keltainen toukokuu...
Onko teille käynyt joskus niin, että huomaat jonkun asian toistuvan tuon tuosta. Jotain samanlaista kuin, että jos olet raskaana, näet yhtäkkiä kaikkialla vain raskaana olevia naisia. Tai, jos yleensä vain johonkin asiaan olet päätynyt, kaikkialla on yhtäkkiä sitä samaa?
Minulle kävi niin, kun pääsin todella kauan kaipaamalleni minilomalle. Nähtyäni lentokoneen ikkunasta keltaisena lainehtivia rypsipeltoja (meillä Suomessahan käsittääkseni ainakin rypsipelto on keltainen) muiden eri väristen peltojen keskellä, olisin toki voinut veikata, että nyt on matkan tunnusväri keltainen.
Suunnistimme ensin Pariisiin, jonne ajoimme Charles de Gaullen lentokentältä vuokratulla autolla. Onneksi mieheni on ajanut useita kertoja saman matkan ja minä vieressä istunut, joskin vähän väliä mielestäni aiheellisia ajo-ohjeita antaen ja hän on jaksanut tämän kaiken. Niinpä nytkin sinne vain ihan kaupungin keskustaan päästiin varsin sujuvasti (en siis kerro enempää keväästä villiintyneistä motoristeista, jotka kurvailivat yli 100 kilometrin tuntivauhdissa neljällä rinnakkaisella kaistalla ajavien autojonojen väleissä, jotka noin vain pienenä esimerkkinä erilaisista jännitysmomenteista asiaa kuuluvana) ja veimme auton suoraan Lafayetten korttelin alla olevaan parkkihalliin.
Olin päättänyt jo hyvissä ajoin ennen matkaa, että nyt ostan itselleni tuliaisia, tyyliin; once in a lifetime tai jotain sellaista. Ja kuinka ollakaan tuliaiseni pakattiin keltaiseen kassiin. Siis kaksi keltaista kohokohtaa parin tunnin sisällä. Tässä vaiheessa alkoi jo hieman laulattaa...
Tällä matkallamme ns asuimme kolme yötä samassa hotellissa Compiègnessa. Hotelliin liittyy jotain niin erilaista tarinaa, että siitä kerron ehkäpä joskus toiste. Tämä paikkakunta on meille tullut varsin tutuksi useista matkoistamme sinne, että ihan tuntui tällä kertaa kuin kotiin olisi tullut. Se tuttu tunne, että ei tarvitse miettiä mitä näkee minkäkin kadun kulman takaa. Siitäpä syystä ajelimmekin autollamme heti ensimmäisen yön jälkeen "tarkistamaan" talon, jossa Coco Chanel aikanaan asui. Mitään ei ollut muuttunut, mutta tällä kertaa oli kiva havaita se, miten pihapiirin istutukset oli kunnostettu odottamaan kevättä. Talo on nykyisin lastentarhana ja mikä ihana ympäristö onkaan!
Matkan varsinaisiin sisältöihin menemättä tarkemmin, hyppään vielä hetkeksi Pariisiin. Lauantain ohjelmaksi tuli valittua päivä Bois de Boulognessa. Siellähän on täydellisen upea rakennus, jonka takia lähes pelkästään menimme käymään. Kyseessä on Foundation Louis Vuittonin museo, jossa ensimmäisessä näyttelyssä kävimme kaksi vuotta sitten ja pääsimme näkemään suomalaisen taiteen helmistä esillä olleet Helen Scherfbeckin ja Akseli Gallen-Kallelan työt. Ihan on pakko tunnustaa, että emme ajatelleet lainkaan mitä taidetta on tällä kertaa esillä. Nyt oli ihan kaksi yllätystä. Ensinnäkin aikaisemmin täysin lasirakennelmista ja lasin värinen rakennus oli "tuunattu" afrikkalaisin värein. Toiseksi näyttelyn teemana oli African Art - värejä riitti.
Museon jälkeen ihan parasta oli siirtyä käveleskelemään puistoalueelle. Oli niin ihana tuntea auringon lämpöä ja nähdä miten ranskalaisetkin todella nauttivat puistossa. Lapset pääsivät huvipuiston laitteisiin, kamelin tai ponin kyytiin, juoksivat vapaana juoksentelevien lintujen perässä. Ja kyllä tuntui siltä, että ihan riemullisesti aloin laulaa, että keltainen toukokuu, mikset sä jo tuu... oon turhaan odottanut tuulta lempeää... nyt sisään syöksyn unelmaan tahdon sukeltaa ja toivon ettei aika tää tuu koskaan loppumaan.
Niin ja ne tuliaiset, sai niitä muunkin värisiin kasseihin :)
Nyt, kun on kotona viettänyt viimeistä lomapäivää ja tätä kirjoitan, on hyvä myös muistaa se, että näin toki muutakin; turvatarkastukset museoon olivat lentokenttätasoa, tavalliseen Monoprix-kauppaan pääsi sentään avaamalla laukun, postimerkkejä ei myydäkään enää siellä missä ennenkin, en niitä mistään löytänyt, mies löysi! On kiva lähettää vielä kortteja, mutta ei sielläkään enää ole tavallisia posteja, kuten ennen oli. Monet nuoret eivät vieläkään puhu juuri muita kieliä kuin ranskaa tai sitten sitä kieltä mistä ovatkaan maahan tulleet. Mutta c'est la vie - elämä on!
Minulle kävi niin, kun pääsin todella kauan kaipaamalleni minilomalle. Nähtyäni lentokoneen ikkunasta keltaisena lainehtivia rypsipeltoja (meillä Suomessahan käsittääkseni ainakin rypsipelto on keltainen) muiden eri väristen peltojen keskellä, olisin toki voinut veikata, että nyt on matkan tunnusväri keltainen.
Suunnistimme ensin Pariisiin, jonne ajoimme Charles de Gaullen lentokentältä vuokratulla autolla. Onneksi mieheni on ajanut useita kertoja saman matkan ja minä vieressä istunut, joskin vähän väliä mielestäni aiheellisia ajo-ohjeita antaen ja hän on jaksanut tämän kaiken. Niinpä nytkin sinne vain ihan kaupungin keskustaan päästiin varsin sujuvasti (en siis kerro enempää keväästä villiintyneistä motoristeista, jotka kurvailivat yli 100 kilometrin tuntivauhdissa neljällä rinnakkaisella kaistalla ajavien autojonojen väleissä, jotka noin vain pienenä esimerkkinä erilaisista jännitysmomenteista asiaa kuuluvana) ja veimme auton suoraan Lafayetten korttelin alla olevaan parkkihalliin.
Olin päättänyt jo hyvissä ajoin ennen matkaa, että nyt ostan itselleni tuliaisia, tyyliin; once in a lifetime tai jotain sellaista. Ja kuinka ollakaan tuliaiseni pakattiin keltaiseen kassiin. Siis kaksi keltaista kohokohtaa parin tunnin sisällä. Tässä vaiheessa alkoi jo hieman laulattaa...
Tällä matkallamme ns asuimme kolme yötä samassa hotellissa Compiègnessa. Hotelliin liittyy jotain niin erilaista tarinaa, että siitä kerron ehkäpä joskus toiste. Tämä paikkakunta on meille tullut varsin tutuksi useista matkoistamme sinne, että ihan tuntui tällä kertaa kuin kotiin olisi tullut. Se tuttu tunne, että ei tarvitse miettiä mitä näkee minkäkin kadun kulman takaa. Siitäpä syystä ajelimmekin autollamme heti ensimmäisen yön jälkeen "tarkistamaan" talon, jossa Coco Chanel aikanaan asui. Mitään ei ollut muuttunut, mutta tällä kertaa oli kiva havaita se, miten pihapiirin istutukset oli kunnostettu odottamaan kevättä. Talo on nykyisin lastentarhana ja mikä ihana ympäristö onkaan!
Matkan varsinaisiin sisältöihin menemättä tarkemmin, hyppään vielä hetkeksi Pariisiin. Lauantain ohjelmaksi tuli valittua päivä Bois de Boulognessa. Siellähän on täydellisen upea rakennus, jonka takia lähes pelkästään menimme käymään. Kyseessä on Foundation Louis Vuittonin museo, jossa ensimmäisessä näyttelyssä kävimme kaksi vuotta sitten ja pääsimme näkemään suomalaisen taiteen helmistä esillä olleet Helen Scherfbeckin ja Akseli Gallen-Kallelan työt. Ihan on pakko tunnustaa, että emme ajatelleet lainkaan mitä taidetta on tällä kertaa esillä. Nyt oli ihan kaksi yllätystä. Ensinnäkin aikaisemmin täysin lasirakennelmista ja lasin värinen rakennus oli "tuunattu" afrikkalaisin värein. Toiseksi näyttelyn teemana oli African Art - värejä riitti.
Museon jälkeen ihan parasta oli siirtyä käveleskelemään puistoalueelle. Oli niin ihana tuntea auringon lämpöä ja nähdä miten ranskalaisetkin todella nauttivat puistossa. Lapset pääsivät huvipuiston laitteisiin, kamelin tai ponin kyytiin, juoksivat vapaana juoksentelevien lintujen perässä. Ja kyllä tuntui siltä, että ihan riemullisesti aloin laulaa, että keltainen toukokuu, mikset sä jo tuu... oon turhaan odottanut tuulta lempeää... nyt sisään syöksyn unelmaan tahdon sukeltaa ja toivon ettei aika tää tuu koskaan loppumaan.
Niin ja ne tuliaiset, sai niitä muunkin värisiin kasseihin :)
Nyt, kun on kotona viettänyt viimeistä lomapäivää ja tätä kirjoitan, on hyvä myös muistaa se, että näin toki muutakin; turvatarkastukset museoon olivat lentokenttätasoa, tavalliseen Monoprix-kauppaan pääsi sentään avaamalla laukun, postimerkkejä ei myydäkään enää siellä missä ennenkin, en niitä mistään löytänyt, mies löysi! On kiva lähettää vielä kortteja, mutta ei sielläkään enää ole tavallisia posteja, kuten ennen oli. Monet nuoret eivät vieläkään puhu juuri muita kieliä kuin ranskaa tai sitten sitä kieltä mistä ovatkaan maahan tulleet. Mutta c'est la vie - elämä on!
Kommentit
Lähetä kommentti