Puhtaat lakanat ja mietteitä kotipaikka- ja kotiseuturakkaudesta, hieman myös elämästä maapallolla David Attenboroughn inspiroimana

Eikö olekin hieno talvinen helmikuu menossa? Tekee mieli ihan alkajaisiksi todeta, huudahtaa ja kysyä näin. Toivottavasti sinä olet myös nauttinut, ainakin hetkittäin lisääntyvästä valosta. Tämän valoisan perjantaipäivän olin suunnitellut pienelle kotisiivoukselle ja lakanoiden vaihdolle. Oli kyllä ihana laittaa peitteet ja tyynyt pariksi tunniksi ulos pakkaseen tuulettumaan. 

Enpä olisi arvannut minkälaisiin mietteisiin lakanoiden valinta minut sai. En siis pohtinut pelkästään valitakko Marimekon unikkoa, pellavalakanoita ja minkä värisiä nyt laitetaan. Kyllä meni pohdinta isommaksi, kun huomasin laittavani sänkyyn pitkästä aikaa sellaiset "kotipaikkalakanat". Antakaas, kun kerron mietteistäni.

Olen todella usein käyttänyt noita Vallilan lakanoita, joissa näkyy oululaisia maisemia ja Oulussa käyneiden hyvin tunnistamia kohteita. Mutta pääasiassa olen käyttänyt niitä lasten perheiden lakanoina, kun tulevat käymään kotona. Ottaessani ne nyt käyttöön oman sängyn petauksessa, huomasin pohtivani kysymystä kotiseuturakkaudesta ja kotipaikkarakkaudesta. Mitä ne minulle merkitsevät? Havahduin siihen, että olen tiedostamattani aina ajatellut, että varmaan ne lapset (ehkä myös puolisonsa) tykkää nukkua lakanoissa, joissa on kuvia lasten kotiseudulta. Enpä ole tullut kysyneeksi koskaan moista seikkaa, että oikeesti, ajatteleeko kukaan niin.

Siinä sänkyä pedatessani pohdin, että miten minä, joka ei asu syntymäseudulla, vaan täällä niin kaukana (tosin jo 45 vuotta), koen oman kotiseuturakkauteni sinne lapsuuden ja nuoruuden maisemiin. Milloin kotiseutu putkahtaa mieleen ja sen semmoista? Huomasin, että olen ryhtynyt seuraamaan esimerkiksi instagramissa joitakin henkilöitä, jotka jakavat kuvia sieltä kotiseudulta ja olen mukana paikallisessa facebookryhmässä. Usein mukavasti läikähtää sydänalassa, kun näen kuvia lakeudelta. Iskee kaipuu kotiseudulle!!!

Että mitäkö tämä paikka, jossa asumme sitten on, huomasin itseltäni kysyvän? Vastasin itselleni samantein, että tämähän on minun kotipaikkani. Se, jota kuvataan noissa lakanoissa, ja se, jonka kuvia itseä jaan usein instagramissa. Tämä on minun kotipaikkani. Paikka ja kaupunki, jota rakastan ja jossa sydämeni on. Täällä on koti. Ehkä olen onnekas, kun on entinen kotiseutu, nykyinen kotipaikka ja toki kolmantena mökkipaikka. Ja on jotain enemmänkin ja siitä seuraavaksi.

David Attenborough liittyy tämänkertaiseen kirjoitukseeni syystä, että itselleni yllätykseksi halusin hänen kirjansa Yksi elämä, yksi planeetta joululahjaksi. Se oli semmoinen hetki kirjakaupassa, kun päätin, että nyt täytyy paneutua johonkin uuteen. Aloin tammikuussa lukemaan kirjaa iltalukemisena ja nimenomaan sängyssä ennen nukahtamista. Itselleni täysin epätyypillisesti, lukeminen kesti ja kesti. Koin, että siirryin konkreettisesti maailmaan, josta minulla ei ollut ennakkokokemusta eikä tietoakaan tai ainakin niin ajattelin. Se lienee tällaisen ehkä tietokirjaksi luettavan teoksen tarkoituskin on, että ei etukäteen oleta tietävänsä ehkä osaakaan. Luin kirjaa pätkissä ja se oli minulle ainut järkevä tapa paneutua asioihin, joista minulla oli aika pinnallista tietoa. Niin kävikin, että kirja herätti kysymyksiä.  Miten voisi hieman paremmin ymmärtää monimutkaisuutta ja laaja-alaisuutta luonnon ja olemassaolevien resurssien näkökulmasta? Miten ja mitä voisimme tehdä tämän planeetan / maapallon, hyväksi yhä enemmän ja useammin? Mitä minä olen tehnyt tähän mennessä ja onko sellaisia asioita, joita yksilönä voisin tehdä lisää? Näitä jäin pohtimaan.

Sir David Attenborough on syntynyt samana vuonna kuin meidän isä oli eli hän on nyt 94 -vuotias. Jotenkin pystyy suhteuttamaan asioita siihen minkälainen maailma oli hänen nuoruudessaan, aikuistuessa ja väistämättä ikääntyessä, kun siis vertaan sitä isämme elinaikaan. Hän puhuttelee kirjallaan siksi, että sen myötä kokee väistämättä jossain määrin uudenlaista ymmärrystä tästä maapallosta, siitä miten se on syntynyt, kehittynyt, muuttunut. Miten ihminen on maapallolle asettunut, löytänyt ja kehittänyt yhteisöjä, miten maanviljelys on alkanut ja missä nyt ollaan. Anekdoottiluonteisena seikkana selvisi myös se, mikä oli aika merkityksellistä ensimmäisen kuuhun laskeutumisen valmistelulennolla. No, paljastan. Silloin otettiin ensimmäinen valokuva maapallosta. Ja astronautit totesivat Kaunis!

Kirjaa lukiessa koin välillä ahdistusta siitä mihin me ihmiskuntana olemme menossa, mitä ihmettä ihmisinä olemme saaneet aikaiseksi ja miten tästä selvitään ja tulevat sukupolvet selviävät. Onneksi kirja tuo myös sanomassaan toivoa siitä, miten ihminen voisi niin yksilönä tai yhteisöinä, myös poliitikkoina toimia toisin kuin nyt. Kirja kertoo näkemyksestä ihmeellisen maailmamme tulevaisuudesta.

Näitä blogin juttuja kirjoittaessa käy silloin tällöin hassusti, että vasta lopuksi huomaa miten toisistaan irrallaan olevat asiat liittyvät toisiinsa. Niin kävi tälläkin kertaa. Tänään sänkyyn pedatut puhtaat lakanat kertovat kotipaikasta, ja kotiseuturakkaudesta. Sivujuonteena tiedoksi, että ostin ne muuten Keskiseltä jollain matkalla kotiseudulle. David Attenboroughn kirjaa luin iltaisin tässä samassa sängyssä, johon lakanoita vaihdoin. Ja lopuksi huomaan tuon yhteyden omaan elämääni, kun nuorena lukiolaistyttönä koulukaverien puheista ihmettelin Linkolaa ja hänen oppejaan. Tarvitsemme ihmisiä, jotka saavat meidät havahtumaan ja huomaamaan miten arvokasta on tehdä vaikka pieniä tekoja yhteisen maapallon eteen. Meillä on vain yksi elämä ja yksi planeetta. 

Iloa sinulle helmikuuhun!

This post is about ordinary cleaning day. When I was changing the sheets with pics of my hometown to our bedroom I was thinking a bit sentimentally about my life and places where I have been living in my youth and now. Focus of this post is also in the book of David Attenborough which I have red now. A Life on Our Planet. 

Happy February to you!