Elämäni muuttuneet identiteetit – lyhyt katsaus minuuden muutoksiin
Tämä otsikko on alkuosaltaan suora kopio Lauralta, joka pitää erittäin suosittua Homevialaura –blogia. Hänen kirjoituksen löydät tästä linkistä http://homevialaura.com/2020/03/elamani-muuttuneet-identiteetit/
Ja että miksi kopioin otsikon häneltä ja toki kysyin lupaa sitä käyttää? Lauran kirjoitus ajoittuu täsmällisesti hetkeen, jolloin olin jo hahmotellut kirjoitustani, jossa kirjoittaisin hieman enemmän omista tuntemuksistani kaksi vuotta vakinaisen työelämän jälkeen. Hänen postaus toi minulle seuraavanlaisen oivalluksen; tarkastelemalla tähänastisen elämän mittaista identiteetin kehitystä, saan ehkä itsekin paremmin perspektiiviä siihen minkälaisena nyt näen itseni, elämäni ja tulevaisuuden. Samankaltaisia teemoja, ajatuksia ja muutosprosesseja on ajankohtaista tarkastella missä iässä tahansa. Kirjoitan toki omalla tyylilläni enkä samoin otsikoin, mutta Lauralle kiitos tästäkin inspiraatiosta. Vaikka otsikossa on maininta lyhyestä katsauksesta, taisi tulla jonkun makuun pitempikin kirjoitus ennen kuin päästään tähän elämäni vaiheeseen. Joten lähdetään liikkeelle lapsuudesta!
Identiteetin kehitys on elämänmittainen prosessi, jolle ei ole päätepistettä, emmekä taida olla koskaan valmiita – onneksi. Koen niin, että jokseenkin stabiili varhaislapsuuden ympäristö on antanut puitteet identiteettini kehitykselle. Oman elämäni ensimmäiset kymmenen vuotta oli aika tasaista elämää pienehkössä kyläyhteisössä, toki tämä kuvattuna niissä puitteissa, josta omat muistot ja muisti tuottaa tietoa ja elämyksiä tähän hetkeen. Kesät oli lämpimiä ja vappuna laitettiin polvisukat jalkaan sekä saatiin syödä kesän ensimmäinen (ja usein ainoa) jäätelötötterö. Paikkakunnalta toiselle muutto vaikutti minun kohdalla varmaan kaikkein eniten ensimmäiseen identiteetin muutoskehitykseen silloin, kun täyttäessäni 11 vuotta muutimme lapsuuden tärkeästä ja rakkaasta paikkakunnasta uuteen. Toki samaan aikaan olisi tapahtunut yksi sen aikaisten lasten elämää mullistava muutos joka tapauksessa. Tuon ajan koulujärjestelmän mukaisesti pyrin ja pääsin ns oppikouluun, joka olisi tiennyt koulun käymistä silloisen mittapuun mukaan kaukana kotoa. Olisin siirtynyt silloin uuteen kouluun, vajaan kymmenen kilometrin päähän Seinäjoelle. Mutta kodin muutto samanaikaisesti uudelle paikkakunnalle tarkoitti irtautumista lapsuuden tutusta ja turvallisesta kyläyhteisöstä itselleni täysin vieraaseen uuteen isompaan kuntaan keskelle uutta koulua, ilman yhtään ystävää. Veikkaan, että tämä oli hirvittävän suuri muutos identiteetin kehittymisen kannalta, kun piti yrittää löytää paikkansa. En muista olleeni aiemmin lapsena mitenkään arka enkä ehkä ujokaan, mutta tuossa esiteininä muutuin mielestäni ja näin jälkikäteen ajateltuna juuri sellaiseksi.
Koulutytöstä ikuiseksi opiskelijaksi Siirtymisellä opiskelijaksi on ollut merkittävä vaikutus omalle identiteetille. Silloin irrottautuduin myös kodista omaan elämään, kun muutin kauas pois kotoa. Opiskelujen myötä sain lähelleni uusia ihmisiä, kuten rakkaan, elinikäisen ystävän! Opiskelua on elämän myötä seurannut seuraava opiskeluvaihe ja niin edelleen aina uusia opiskeluja ja aina työn ohella. Opiskellessa löysin itsestäni myös tutkijan ja tutkivan mielen aina väitökseen saakka. Kuvitelkaa, että taivastelin 52 –vuotiaana, miten näin vanha voi väitellä. Olen muuten usein ajatellut miten upeaa olisi ollut saada opiskella jo lukiovaiheessa tutkimisen ja esseiden kautta. Olisin ollut joillakin osa-alueilla ihan huippuoppilas niillä metodeilla. Ja koska en milloinkaan oppikouluaikoinani löytänyt montaa läheistä ystävää, tosin pienet olivat piiritkin, olisin aivan hyvin voinut käyttää aikaani opiskeluun enemmän. Tässä kohdassa palaan vielä siihen miten väärässä entinen kansakoulun johtajaopettaja olikaan, kun hän kertoi vanhemmilleni, että ei minun kannattaisi hakea oppikouluun. Hän varmaan epäili kykyjäni. Ja kaiken huipuksi sain sen tietää. Ihme, että ikinään opin luottamaan itseeni. Siihen itseensä luottamisen löytämiseen menikin aina lukiovuosien loppuun saakka, jolloin vasta havahduin opiskeluun ja löysin oppimisen ilon ja tajusin sen, että opin sekä osaan. Nyyh, mutta hyvin kävi!
Työelämä - elämäni identiteetin kulmakivenä Ujosta, arasta ja nykykäsityksen mukaan sanottuna kohtalaisen introvertistä koululaisesta muutuin jossain vaiheessa opiskeluvaiheessa ulospäin(kin) suuntautuneeksi verkostoitujaksi, joka saattoi esiintyä jopa puheenjohtajana ei vain sadan vaan parinkin sadan ihmisen edessä. Elämän mittainen rikkaus on ollut se, että rohkeutta heittäytyä työelämän myötä aina uusiin haasteisiin on minulta löytynyt koko aikuisiän. Usein olen kuvannut identiteettiäni sisäisen yrittäjyyden kautta. Se on saanut tarttumaan niihin moniin haasteisiin, joita on ollut tarjolla. Toki vain joskus kiitävän hetken olen ajatellut myös niin, että tällaista rohkeaa heittäytyjää on myös voitu käyttää eräällä lailla hyväksi tarjoamalla tehtäviä, joihin ketään muuta ei ole saatu suostumaan. Tässäpä tullaankin siihen kysymykseen, että ihmisen on hyvä hallita itseään ja sitä tahtooko todella tehdä jotain. Sellaista vaistonvaraista heittäytymistä maustettuna analyyttisemmällä otteella omista tarpeistaan ja ymmärrystä kyvykkyydestään tarvitaan. Luulisin, että näiltä osin on identiteettini ollut riittävän luja ja siksikin työelämä on tuonut uusia mahdollisuuksia riittämiin. Työtä on todellakin pitänyt tehdä oman kehityksen ja työuran eteen, ihan mitään ei ole tarjottu kultalautasella eteen. Monet itkut ja epäonnistumiset olen myös saanut kokea. Vaikka työelämä ja töiden myötä laajenneet sosiaaliset ympäristöt ja saadut pitkäaikaiset ihmissuhteet ovat rikastuttaneet elämää, löydän edelleen itsestäni myös sen hieman vetäytyvän ja muita tarkkailevan tytön.
Naisena olemisen elämän mittaiset kehittymisen moottorit. Muistan aina sen, kun vielä lukiolaistyttöinä silloisten ystävien kanssa yritettiin kuvitella tulevaa elämää. Selkein visio, jonka itselläni näin, oli tuleminen äidiksi – sitten joskus. Kuvittelin, että minulla, eikä todellakaan ollut hajua siitä toisesta osapuolesta, on joskus kolme lasta. Täysin irrationaalisti tuommoinen luku tuntui sopivalta. Ja todellakin sen kuuluisa klik kuului minunkin sydämessäni aikanaan. Äitiys ja perhe on aivan keskeisesti muokannut identiteettiäni ja vaikuttanut moniin ratkaisuihini. Olen osaltani halunnut tuoda turvaa ja nimenomaan pysyvyyttä perheeseen ja yhdessä olemme mahdollistaneet sen, että lapset ovat saaneet elää samassa ympäristössä koko lapsuuden ja kouluiän. No, he ovat kyllä saaneet myös kokea ikuisen opiskelijan mallin, eivätkä lapset ole muunlaista mallia toki osanneet kaivatakaan minulta äitinä. Ja toisaalta lapsethan ovat ihmisen parhaat kasvattajat, niin meilläkin. Äitiyden, puolison ja perheen lisäksi identiteettiäni ja sen kehitystä ovat tukeneet ystävät. He ovat tuoneet vertaistukea naisen elämään, naisen näkökulmasta. Ihan parasta, että olette olemassa.
Kuvasin juuri aikuisiän identiteettini muotoutumista ja kehitystä opiskelun ja työelämän kautta. Identiteettini ja roolini äitini ja nyt isoäitinä on vaikuttanut siihen mihin ja milloin olen ollut valmis ryhtymään. Rohkenen ajatella, että nämä roolit ovat ihan tärkeimmät tekijät säätelemään omaa vahvaa haluani kokeilla uusia asioita ja heittäytyä rohkeasti uuteen. Esimerkiksi jossain vaiheessa olin päätoimisesti kansainvälisiin tehtäviin painottuneessa työssä, josta halusin jäädä pois. Tajusin, että kovaa vauhtia teini-ikäistyvät lapset tarvitsevat minua enemmän kotona kuin että olen usean kerran kuukaudessa pakkaamassa matkalaukkuja reissua varten. Rakastin tuota vaihetta työssäni, mutta! Ja onneksi kansainvälisiä työtehtäviä sain tehdä silloisessa työpaikassa jatkossakin, mutta en päätoimisesti. Ja lapsethan kasvoivat tällaisessa ympäristössä ja siirtyivät omaan elämään. Nyt aikuisina ja omien lastensa kasvatuksessa näen heissä vahvasti meiltä vanhemmilta saatuja toimintamalleja.
Identiteettikriisin paikka vai missä nyt mennään? Oikeastaan oli tarkoitus jo alkuun kirjoittaa pääasiassa nykytilasta. Toistaiseksi olen kuluneen kahden vuoden aikana melkeinpä systemaattisesti kieltäytynyt käyttämästä itsestäni sanaa eläkeläinen. Kyseessähän on vain vaihe, jolloin meistä ne, jotka olemme saaneet olla työssä, jäämme pois työelämästä ja voidaksemme elää ilman työtä, saamme eläkkeeksi kutsuttua omasta aiemmasta palkastamme ”säästettyä” tuloa tilillemme. Olipas kammottavan pitkä määritelmä, mutta tuosta on kysymys. Tulevaisuuden tutkija Ilkka Halava on puhunut siitä, että ihmiset siirtyvät tulevaisuudessa elämänsä jossain vaiheessa perustulolle sen sijaan, että puhuttaisiin eläkkeelle jäämisestä. Komppaan häntä!
Mutta mitä tapahtui identiteetilleni, kun jäin pois työstä eläkevaiheeseen? Luulenpa kokeneeni aika ison identiteettikriisin. Ensinnäkin päätin ihan itse ja erittäin itsekkäistä syistä sen, milloin jään pois vakituisesta työstä. Ihan kertyneiden eläkevuosien pohjalta kylläkin tein ratkaisuni. Tilanne oli minulle selkeä ja samalla koin ristiriitaisia tuntemuksia. Olin valmis jäämään pois työstä, mutta en millään muotoa eläkeläiseksi. Työnantajani toivoi, että olisin jatkanut työssä. Sillä hetkellä en osannut kuvitella miten kaipaamani mahdollisuus auttaa lasten perheitä olisi kokoaikaisessa työssä toteutettavissa. Halusin tilanteeseen, että voin käyttää aikaani vapaammin myös heille, mutta, kuvittelin, että voisin jossain muodossa tehdä osa-aikaisesti työtä. Siinä oli kriisiä kylläkseen, kun en mielestäni ollut eläkeläinen ja kuitenkin aloin nauttia kertynyttä eläkepalkkaa enkä yhtäkkiä ollutkaan tarpeellinen työelämälle. Olen kyllä läheltä seurannut useita eläkkeelle siirtymisiä ja poikkeuksetta se on ollut pitkä ja monipolvinen prosessi kaikkine pohdintoineen. En siis ole ollut yksin.
Kauniiksi lopuksi oivalluksen hetkiä!
Tänä vuonna tammikuussa oltiin koolla ystäväperheiden kanssa ja tapamme mukaan (pääosa meistä on eläkeläisiä) keskusteltiin ajankäytöstä ja sen semmoista. Silloin koin sellaisen HEUREKA –ILMIÖN. Kaksi vuotta on kulunut enkä ole sopeutunut tilanteeseeni. Älkää käsittäkö väärin sopeutumissanaa. Ihan mukavasti olen nauttinut kiireettömistä aamuista, mahdollisuudesta tehdä haluamiani asioita; ykkösprioriteettina perhe ja ystävät, omaan tahtiin ja vapaudesta opiskella sisustussuunnittelua sekä valokuvausta ja olla mukana sotealan järjestön hallitustyöskentelyssä noin esimerkkeinä. Ehkä jotkut ovat kuulleet eläkeläisten kiireistä ;)
Tajusin tuon ystävien kanssa käydyn keskustelun jälkeen, että mitäpä minä enää tässä huokailen eläkkeelle siirtymisestä ja että olisi kiva olla vielä töissä, kun vuoden päästä työnantaja kuitenkin kehottaisi pikkuhiljaa täyttämään eläkehakemusta ja pitämään kertyneitä lomia pois. Suomessahan yläikäraja työelämässä on 68 vuotta. Siis miksi surkeilla vielä vuosi, että voisihan sitä tehdä työtä, kun se tie olisi julkisissa viroissa jo loppumassa kuitenkin. On aika ryhdistäytyä.
Siispä sisäisen yrittäjyyden hengessä jatkossa osallistun mahdollisiin työelämän hankkeisiin, teen tarvittaessa projekteja niin pitkään kuin haluan ja unohdan koko eläkkeelle siirtymiskysymyksen. Olen ja elän vihdoinkin omin ehdoin, omaan tahtiini, omin päätöksin sekä teen parhaani. Se riittäköön.
Kuvat olen ottanut Oulussa 14.2.2020 ystävänpäivänä
This post is about the many identities during my life. I took the pictures in Oulu, Finland 14th February 2020.
Kommentit
Lähetä kommentti