Makeaa elämää ja vain elämää kotikaupungin turuilla ja torilla
Mietin tässä niitä lahjoja, joita ihmiselle on suotu elämän varrella. Ei niinkään konkreettisia annettuja lahjoja, vaan jotain sellaista kuin ihmisten taitoja, lahjakkuutta ja myös kykyä kokea ja nähdä kauneutta ympärillään. On ollut hetkiä, jolloin olen ehtinyt jo epäillä olenko menettämässä tuollaisen kyvyn nähdä kauneutta suhteessa kotikaupunkiini. Olisivatko nämä kymmenet vuodet elämää oululaisena muuttaneet jo ajatukseni kotikaupungista pelkästään vain elämää osastolle? Sitä on tullut ihan mietittyä.
Eipä hätää, voin nyt todeta. Olen tässä alkusyksynä jotenkin oudolla tavalla havahtunut näkemään kotikaupungin kauneutta. Siis nimenomaan niitä ihania maisemia ja tunnelmia, joita ehkäpä turistit näkevät ja kokevat. Me täällä arkisesti liikkuvat kaupunkilaiset ohitamme paljon kauneutta. Voisin luetella monta kohdetta heti, nyt kun olen itseni altistanut tällaisille ajatuksille. Jopa lähes arkinen paikallisen rotuaarin aukiolla sijaitsevan lavan seinämä - huom. trottoir on ranskaksi kävelytie, jonka alueperäiset, siis avojalakaset oululaiset antoivat kävelykadun nimeksi. Oman juttunsa olisi kertoa jotain avojalakasista (omat lapset ovat) ja tullista tulleista (joita siis itsekin olen), mutta katsotaan nyt, ehkä joskus myöhemmin sitä tarinaa. Ohikiitävänä hetkenä tämänkin seinämän kauneus sai pysähtymään.
Parhaillaan eniten minuun vetoaa teos, jota voi ihastella Oulun kaupungintalon takana. Kyseessä on lahja meille kaikille kaupungin 400 -vuotisjuhlan merkeissä. Tämä patsas saa pysähtymään, pohtimaan mennyttä ja tulevaa ja se saa silittämään pintaansa. Jos tarkkaan katsoo, moni on pyyhkäissyt jonkun patsaan päältä kevyesti, lähettänyt kenties ajatuksen jo menneille ihmisille tai ajoille tai sitten lähettänyt toiveen jostain tulevasta maailmankaikkeudelle. Patsas saa myös herkistymään pienille lapsille tuon pienen Martti -pojan myötä. No, patsaan ajattelukin saa herkistymään nyt, kun itselläni on takana poikkeuksellinen pitempi mahdollisuus tavata omia lapsenlapsia. Mitä elämän lahjoja he ovatkaan :)
Siitä makeasta elämästä oli tarkoitus kirjoittaa myös. Täällä Oulussa viettävät niin sanotut Kivijalkakaupat omaa erityistä kauppapäiväänsä, joka sattui tänä vuonna syyskuiseksi lauantaiksi. Olin siinä potenut pari viikkoa tosi häjyksi muuttunutta selkäkipua, mutta ajattelin ponnistella itseni liikkeelle käydäkseni edes yhdessä liikkeessä torinrannassa (siihen se reissu sitten jäikin ja jouduin palaamaan sen jälkeen kipinkapin takaisin kotiin). Siis olo oli ollut jo riittävän pitkään, että tämä on vain elämää ja teen parhaani, että pikimmiten paranisin. Onneksi lähdin liikkeelle kohti toria.
Oli niin täydellinen ilma, että oli kaivettava (kännykkä)kamera esille, kun tähän kohtaan kävelin. Minulle tässä kuvassa näyttäytyy todella hieno ja samalla moniulotteinen näkymä kohti aluetta, jossa noiden vanhojen makasiinien edessä istutaan laiturilla tai kävellään, usein kyllä pyöräillään, pitkin rantaa, piipahdetaan torilla ja kauppahallissa sun muuta niin leppoisaa. Jotenkin samaan kuvaan mahtuu oululainen menneisyys vanhojen makasiinien ja nykyisyys tuon kauniin veneen muodossa. Mikä parasta, molemmat ovat meidän kaikkien nähtävissä ja ihasteltavissa.
Tuosta kyltistä voitte päätellä, että rakennuksessa on sisustusliike. Olin päättänyt hakea juuri sieltä itselleni hieman makeaa elämää sanan mukaisesti. Oheisia makeisia oli myytävänä, ehkäpä ovat samalla sisustuksellisestikin sopiva hankinta, kun niitä oli kaikkien ihanien tavaroiden joukossa. Olivat muuten hyviä, suklaalla päällystettyjä, gluteenittomia lakritsikaramelleja!!! Nam, nam! Suosittelen, jos eteenne tulee.
Kuten alussa kerroin, viime aikoina on tullut eteeni sellaisia turistimaisia hetkiä, jolloin on havainnut näkymiä, jotka yksinkertaisesti pysäyttävät hetkeksi ja tuottavat mielihyvää. Tässä yksi niistä hetkistä ikuistettuna. Täytyy myös sanoa, että kamera on, ja oikea kamera olisi, hyvä kaveri.
PS. Tässä vaiheessa, kun on muutaman kuukauden kirjoittanut blogitekstejä ja kuvia on tullut napsittua kännykällä, on myös noussut kova kuume hankkia kamera. Parempi, etten vielä lupaa mitään kuvien tason paranemista tai vastaavaa, sillä kamera pitää ensin hankkia (kameralaukkua on tietysti näin naiselliseen tapaan tullut jo etsittyä) ja sen jälkeen opetella kuvaamista uudella välineellä. Ehkä tällainen julkinen toteaminen saa toteuttamaan myös tämän aikeen!
Eipä hätää, voin nyt todeta. Olen tässä alkusyksynä jotenkin oudolla tavalla havahtunut näkemään kotikaupungin kauneutta. Siis nimenomaan niitä ihania maisemia ja tunnelmia, joita ehkäpä turistit näkevät ja kokevat. Me täällä arkisesti liikkuvat kaupunkilaiset ohitamme paljon kauneutta. Voisin luetella monta kohdetta heti, nyt kun olen itseni altistanut tällaisille ajatuksille. Jopa lähes arkinen paikallisen rotuaarin aukiolla sijaitsevan lavan seinämä - huom. trottoir on ranskaksi kävelytie, jonka alueperäiset, siis avojalakaset oululaiset antoivat kävelykadun nimeksi. Oman juttunsa olisi kertoa jotain avojalakasista (omat lapset ovat) ja tullista tulleista (joita siis itsekin olen), mutta katsotaan nyt, ehkä joskus myöhemmin sitä tarinaa. Ohikiitävänä hetkenä tämänkin seinämän kauneus sai pysähtymään.
Parhaillaan eniten minuun vetoaa teos, jota voi ihastella Oulun kaupungintalon takana. Kyseessä on lahja meille kaikille kaupungin 400 -vuotisjuhlan merkeissä. Tämä patsas saa pysähtymään, pohtimaan mennyttä ja tulevaa ja se saa silittämään pintaansa. Jos tarkkaan katsoo, moni on pyyhkäissyt jonkun patsaan päältä kevyesti, lähettänyt kenties ajatuksen jo menneille ihmisille tai ajoille tai sitten lähettänyt toiveen jostain tulevasta maailmankaikkeudelle. Patsas saa myös herkistymään pienille lapsille tuon pienen Martti -pojan myötä. No, patsaan ajattelukin saa herkistymään nyt, kun itselläni on takana poikkeuksellinen pitempi mahdollisuus tavata omia lapsenlapsia. Mitä elämän lahjoja he ovatkaan :)
Siitä makeasta elämästä oli tarkoitus kirjoittaa myös. Täällä Oulussa viettävät niin sanotut Kivijalkakaupat omaa erityistä kauppapäiväänsä, joka sattui tänä vuonna syyskuiseksi lauantaiksi. Olin siinä potenut pari viikkoa tosi häjyksi muuttunutta selkäkipua, mutta ajattelin ponnistella itseni liikkeelle käydäkseni edes yhdessä liikkeessä torinrannassa (siihen se reissu sitten jäikin ja jouduin palaamaan sen jälkeen kipinkapin takaisin kotiin). Siis olo oli ollut jo riittävän pitkään, että tämä on vain elämää ja teen parhaani, että pikimmiten paranisin. Onneksi lähdin liikkeelle kohti toria.
Oli niin täydellinen ilma, että oli kaivettava (kännykkä)kamera esille, kun tähän kohtaan kävelin. Minulle tässä kuvassa näyttäytyy todella hieno ja samalla moniulotteinen näkymä kohti aluetta, jossa noiden vanhojen makasiinien edessä istutaan laiturilla tai kävellään, usein kyllä pyöräillään, pitkin rantaa, piipahdetaan torilla ja kauppahallissa sun muuta niin leppoisaa. Jotenkin samaan kuvaan mahtuu oululainen menneisyys vanhojen makasiinien ja nykyisyys tuon kauniin veneen muodossa. Mikä parasta, molemmat ovat meidän kaikkien nähtävissä ja ihasteltavissa.
Tuosta kyltistä voitte päätellä, että rakennuksessa on sisustusliike. Olin päättänyt hakea juuri sieltä itselleni hieman makeaa elämää sanan mukaisesti. Oheisia makeisia oli myytävänä, ehkäpä ovat samalla sisustuksellisestikin sopiva hankinta, kun niitä oli kaikkien ihanien tavaroiden joukossa. Olivat muuten hyviä, suklaalla päällystettyjä, gluteenittomia lakritsikaramelleja!!! Nam, nam! Suosittelen, jos eteenne tulee.
Kuten alussa kerroin, viime aikoina on tullut eteeni sellaisia turistimaisia hetkiä, jolloin on havainnut näkymiä, jotka yksinkertaisesti pysäyttävät hetkeksi ja tuottavat mielihyvää. Tässä yksi niistä hetkistä ikuistettuna. Täytyy myös sanoa, että kamera on, ja oikea kamera olisi, hyvä kaveri.
PS. Tässä vaiheessa, kun on muutaman kuukauden kirjoittanut blogitekstejä ja kuvia on tullut napsittua kännykällä, on myös noussut kova kuume hankkia kamera. Parempi, etten vielä lupaa mitään kuvien tason paranemista tai vastaavaa, sillä kamera pitää ensin hankkia (kameralaukkua on tietysti näin naiselliseen tapaan tullut jo etsittyä) ja sen jälkeen opetella kuvaamista uudella välineellä. Ehkä tällainen julkinen toteaminen saa toteuttamaan myös tämän aikeen!
Kommentit
Lähetä kommentti