Tunnetko sinä joskus kaukokaipuuta? Pohdintaa kaukokaipuun äärellä, mitä se minulle tarkoittaa ja vähän eräästä uudesta kokemuksesta sekä koronastakin.

Tiedäthän sen epämääräisen tunteen, kun kaipaat jonnekin. Usein et ehkä tiedä mitä kaipaat, mutta ehkä pystyt sen määrittelemäänkin, mihin. Minulle on käynyt niin. Ajattelin hieman kirjoitella tästä asiasta tällä kertaa. Oikeastaan senkin takia on helpottavaa kirjoittaa tämmöisestä asiasta, kun siitä juuri juttelin läheisen ystävän kanssa. Hän huokaisi syvään, että niin hänkin - tuntee kaukokaipuuta, kun otin asian esille. Ja kuinkahan moni siellä teissä lukijoissa sellaista kokee juuri nytkin tai ainakin näinä aikoina kaukokaipuuta?

Luulen, että jokaisella meistä on joku ihan oma erityinen paikka, johon koetaan joskus kaukokaipuuta. Ehkä toinen maa, ehkä siellä joku kylä tai kaupunki tai joku maisema, jolla on erityinen paikka sydämessä. Minun paikkani on Ranskassa, jotain 80 kilometriä Pariisista pohjoiseen. Kyseessä on pieni kaupunki, jossa olen käynyt niin usein, että en heti pysty laskemaan montako kertaa. Eikä sillä ole mitään väliä. Kun nyt ajattelenkin vain Compiégnea, tuota ihan tavallista ranskalaista kaupunkia, jossa pystyn ajamaan autolla sujuvasti, hyppäämään bussiin (siellä bussimatkat ovat kaikille ilmaisia - haa! veroissa me ne maksetaan sanovat paikalliset ;) ) tai käveleskelemään katuja ja löytämään perillä ihan helposti, haluaisin kaikkein mieluiten olla siellä, jos vain voisin.

Ja mikä parasta, suuri idolini Coco Chanel on asunut tuolla paikkakunnalla ja olen käynyt sen linnamaisen talon puistossa ihan vapaasti useita kertoja, jossa hän aikanaan asui. Nytkin, kun tätä kirjoitan, aistin todella vahvasti miltä minusta tuntuisi siellä kävellä. Ikäänkuin ajatuksissani käyn siellä. Ehkä istun tuolla penkillä, jolla oletan madame Chanelin istuneen.

Olen tästä kaukokaipuusta jutellut keittiön pöydän ääressä miehenkin kanssa. Hän tietää mistä puhun, sillä hän on siellä asunutkin yhtäjaksoisesti puoli vuotta. Joskus ennen kuin jäätiin vakinaisesta työelämästä pois, juteltiin tai varmaan pikemminkin haaveiltiin, että siellähän voisimme eläkepäivinä viettää vuosittain joitakin kuukausia. Aika pitkällä on joskus oltu suunnitelmissa.

Näinä aikoina melko usein toistuu se lause, että kunhan tästä koronasta päästään, sitten varmaan on sitä normaalia elämää. Ja että tulee se aika, että moni asia, jota nyt ei voi toteuttaa, on sitten mahdollista. Todellisuudessa en oikeastaan ole siitä täysin varma, tilaisimmeko mekään heti kun se on mahdollista, lentoliput Pariisiin ja hypättäisiin perillä vuokra-autoon. Mehän toteuttaisimme jotain sellaista, joka on toteutettu monta kertaa. En tiedä. Jotenkin kaukokaipuulla on varmaan joku muu merkitys kuin se, että heti menisin sinne, jonne kaipaan, jos se vain olisi mahdollista. Luulenpa, että on vain ihana, että on tavallaan mielikuvien tasolla sellainen "pakopaikka", jonne voi tässä ja nyt sukeltaa hetkeksi. Luulenpa, että monella tuo paikka on täällä kotosuomessa. Se voi olla paikka lapsuudenkodin läheisyydessä, jollakin Lapissa tai Saimaalla tai vaikka Hangossa. Tuollainen mielikuvien tasolla hetkeksi jonnekin siirtyminen on ihan virkistävää ja se tuo myös turvallista oloa, kunhan sinulla on siellä ollut hyvä olla.

Varmaan yksi tämän kesän erityisimmistä hetkistä itselleni oli käydä eräänä iltana paikassa, jossa en ollut koskaan käynyt. Lähdin kesäiltana kameran kanssa täällä Oulussa Äimäraution raviradan taakse alueelle, jossa ratsastajat käyvät hevosten kanssa meren äärellä vilvoittelemassa. Minulle oli tuon illan käynti niin poikkeava, että vieläkin tunnistan sen tunteen, kun liikuin yksin alueella, jossa en ole koskaan käynyt. Samalla koin oloni sekä ihan turvalliseksi että samalla myös turvattomaksi. Se oli erityinen iltahetki, jonka kuvat jaan tässä yhteydessä. Se oli myös hetki, johon tietyllä tavalla kaipaan. Uutta, jännittävää, arvaamatonta, uusia polkuja ja samalla tietoisuutta, että on turvassa. Kyllä tämä syksy on minun mielessäni juuri sellainen. Korona-aika ei meitä jätä. Se ehkä muuttaa muotoaan ja sen kanssa opitaan elämään. Minun onneksi, oma testitulokseni oli negatiivinen ja olen siitä luonnollisesti helpottunut. Samalla huomaan myös toistavani silloin tällöin sitäkin ajatusta, että kyllä meidän jokaisen täytyy ihan itse kantaa vastuu siitä miten toimimme. Huolehditaan siis niin omasta terveydestä kuin läheisistämme.

This post is about wanderlust and also about one new experience from where the pics are.  The pic of bench is from Compiégne though and madam Chanel has been sitting on it when she has been living in. During latest weeks I have been feeling wanderlust. My (and my husbands too) special place is in France in the city of Compiégne. I have had very strong feeling and memories about that city and the places there. I am missing to be there. Somehow I know at the same time that perhaps I would not take the first flight there if it were possible. It's wanderlust.