Luontosuhteeni; mikä muutos lyhyessä ajassa, huomaan ajattelevani omasta kokemuksestani

Viime viikonloppuna oli sellainen viikonloppu mökillä, jota määritti liikkuminen luonnossa. Toki sään mukaan piti valita aika, jolloin lähti liikkeelle, mutta onneksi sadetta saatiin vain jonkin verran. Aiheena oman luontosuhteen kehittyminen nousi mieleeni ja ajattelin hieman siitä kirjoittaa. Oikeastaan jonkinlainen havahtuminen aivan viime vuosina tapahtuneeseen muutokseen sai minut asiaa pohdiskellen avaamaan. Nimittäin koskaan ei ole liian myöhäistä sille, että tällainenkin asia kehittyy edelleen. Tämän jutun kuvat ovat viime viikonlopulta maanataiaamu mukaan lukien.

Luonto on sinänsä ollut lähellä aina lapsuudesta lähtien, koska olen syntynyt maalla ja elänyt lapsuuden ja nuoruuden maaseudulla, vaikkakaan en maatalon tyttö olekaan. Tätä kaupunkilaisuutta on puolestaan kestänyt sellaiset 45 vuotta, joten siinä mielessä miellän itseni ensisijaisesti kaupunkilaiseksi. Vapaa-aikaa on määrittänyt aikuisiässä puolison ja lasten kanssa vuosikymmenet vapaa-ajan paikassamme. Taisi Mikko Kuustonen jossain sisustuslehden jutussa sanoa, että kun olen maalla olen maalainen ja kun olen kaupungissa olen sitten kokonaan kaupunkilainen. Tunnistan tuon kokemuksen oikein hyvin. Molemmat määrittävät minua.

Meillä jokaisella on oma tapa ja määrä olla luonnossa ja harrastaa liikuntaa. Se on hyvä niin. Sen verran kerron tähän alkuun, että olen syntynyt eteläpohjalaiseen maalaiskylään ja lapsuuden kokemukset luovat kyllä pohjaa sille, miten kokee luonnossa liikkumisen ja luonnon sinänsä omakseen. Oikein piti miettiä, mistä sain omat ensimmäiset varsinaiset kokemukset luonnossa liikkumisesta. Ja tulihan se esille, kun oikein muisteli. Nimittäin ollessani alle kouluikäinen, isä vei meidät joskus pienelle metsäretkelle ihan siinä pienen kyläyhteisön lähellä. Niitä käyntejä on toki voinut olla moniakin, mutta yksi nimenomainen käynti vain on mielessäni tallessa. Siihen liittyy metsäpolku ja se hetki, kun näimme sisiliskon. Kuvitelkaa, tuo on ihan ensimmäinen muistikuvani metsästä. Sekin on varmaan sisiliskosta johtuvaa. Tärkeintä oli se, että isällä oli hyvä henkilökohtainen kokemus liikkumisesta luonnossa. Hän liikkui nuorena työmatkojakin hiihtäen asuessamme vuoden Kuusamossa. Hän ihan selkeästi halusi meitä pieniä lapsiaan luontoon tutustuttaa. Ei voinut isä arvata miten pysyvän muistijäljen tuo käynti jätti mieleeni. Luonnollisesti muistan myös lapsuudesta ja nuoruudesta  hiihtoretkiä ja puolukoiden poimintareissuja. 

Mikä ja miten on sitten muuttunut ja miksi haluan tästä kirjoittaa? Vaikka tosiaan olen todella paljon viettänyt aikuisiässä vapaa-aikaa maaseudulla ja liikkunut metsissäkin täällä pohjoisessa, koen todella vahvasti sen, että vastaa viime vuosina olen oppinut eri tavalla kuin aiemmin nauttimaan esimerkiksi liikkumisesta metsässä ja ihan yksin. 

Olen ollut oikeastaan semmoinen "arkajalka", joka luulee karhun tulevan vastaan, jos menee metsään yksin? Toki se on jossain määrin myös aivan potentiaali uhka/mahdollisuus mökkiseudullamme.  Olen myös oikeasti ollut tilanteessa, jossa hirvas (porojen laumanjohtaja uros) alkoi häädellä minua örinällään laumaansa. Oli pelottavaa ja vähintäänkin olisi pitänyt olla joku keppi kädessä. Lisäksi nyt on tullut se hetki, että metsiimme on luikerrellut käärmeitä. Niitä ei ole ollut siellä koskaan aiemmin. Käärme on kaikista eläimistä se, jota olen pelännyt lapsuudesta asti. Että tällaisista lähtökohdista olen yksin liikkumisen metsässä kokenut aavistuksen verran ahdistavaksi. Onneksi muutosta on tapahtunut ja kiitän siitä tätä valokuvausharrastusta. Siitä jokunen sana seuraavaksi.

Muuten tuossa ensimmäisessä kuvassa on harvinainen valkoinen poro mökin vieressä olevalla pellolla (hirvas sekin) ja toisessa lauman (ei näy näissä kuvissa) varsinainen johtajahirvas ajaa sen pois omalta reviiriltään. Ymmärrätte ehkä hieman miten käy, jos hirvas lähtee ajamaan takaa.

Olen saanut uudenlaisen motivaation ja kokemuksen luonnossa liikkumisesta sen jälkeen, kun hankin kameran. Sitä taas en olisi hankkinut ellen olisi pari vuotta aiemmin eli neljä vuotta sitten aloittanut bloggaamista. Jollain itselleni ehkä mysteeriksi jääneellä tavalla on valokuvaus tuonut luonnon lähemmäksi minua ja minut lähemmäksi luontoa. Oikeastaan viime viikonloppuna, kun ajoin ensin autolla kauemmaksi mökiltä ja pysähtelin metsiin ja suon laidalle kuvaamaan, oli varmaan ensimmäinen kerta, kun en pelännyt, että karhu tulee puun takaa. Sen tajusin vasta myöhemmin. Että oli sellainen rentoutunut olo eikä ollut kertaakaan tullut mieleen mikään pelottava seikka.

Jotain vielä valokuvauksesta. Aloittaessani harrastamaan valokuvausta kuvittelin, että keskittyisin enemmän sisustus- ja ruokapostauksiin ja niin toki olen tehnytkin. Tosiasiassa yhä enemmän ajastani on vienyt luonnon, myös kaupunkiluonnon, maisemien ja rakennustenkin kuvaaminen. By the way, latoja ei voi koskaan lakata ihailemasta kuvauskohteena, kun valokuvaamisen pääsee mukaan. On latomaalareita ja on sitten latovalokuvaajia. Ihan mieluusti olen latovalokuvaaja.

Kun nyt kerroin sekä luontosuhteeni kehittymisestä että valokuvausharrastuksestani saattaa jollekin herätä kysymys kuvista. Mitä sitten teen kaikilla kuvillani? Kuviahan tulee otettua ihan hirveän paljon, liikaa sanon. Käytän kuviani näihin postauksiin. Sitten julkaisen niitä istagramissa @mrs60something tililläni. Kutsun sinut mukaan seuraajakseni sinne. Joskus siirrän luontokuviani hastägillä yleluontoon, ylesäähän ja mtv3säähän. Tosin varmaan tämä blogin nimeni ei ehkä mene läpi seulasta, kun kuvia valitaan. Omalla nimellä en vielä ole jakanut eteenpäin. Olisi varmaan jossain vaiheessa hyvä niinkin tehdä.

Onko sinulla jotain uutta harrastusta, joka on johtanut huomaamattasi johonkin sellaiseen, jota et olisi etukäteen osannut kuvitella? Koskaan ei voi tietää mihin se johtaa. Tällä pienellä pohdiskelulla haluan kannustaa jokaista etsiytymään uuden harrastuksen pariin. Vielä on jäljellä ruskaa ja eteläisemmässä Suomessa paras aika on alkamassa. Toivottavasti ehdit hieman ulkoilemaan ja nauttimaan syksyn väreistä.

This post is about my new hobby to take photos. It has given me so much more than taking pics. I have learned so much more about nature and I am more courageus to walk in the nature.